Varastomiehet pelastajina
Iltavuorossa työskenteli lisäkseni kolme muuta varastotyöntekijää: eläkepäivien vapautta kuumeisesti odottava trukkikuski Jarno, uusia töitä jatkuvasti etsivä taiteilijaluonne Kristian ja vasta joukkoomme liittynyt, juuri armeijasta kotiutunut Aapo. Ilta satamassa oli normaalia hiljaisempi. Tavaratoimituksia tuli vain muutamia ja lähtevän tavaran luettelot näyttivät lähes tyhjiä rivejä. Yhden rahtikirjan kanssa tuli ongelma, jota me kaikki yhdessä tuumin pohdimme. Oli surkuhupaisaa, että Aapo keksi siihen lopulta ratkaisun. Nuori mies, jonka ei pitänyt vielä hallita kuin perusasiat, osoittautuikin varsin nokkelaksi kaveriksi.
Kova myrsky rankkasateen kera lähestyi kaupunkia. Odotettavissa oli yksi pahimmista rajuilmoista vuosiin. Sataman laivaliikennettä oli jo alkuillasta rajoitettu turvallisuussyistä. Apulaisvarastopäällikkö Rami Väre teki tapansa mukaan ylitöitä. Kaikki me neljä olimme varmoja, ettei hän mitään oikeita töitä työhuoneensa hämärässä tehnyt, vaan keskittyi joko nettipokeriin tai live-vedonlyöntiin Vermon raveista. Väre pystyi yleensä selittämään kotona odottavalle vaimolleen pitkäksi venyneen illan tavarakuormalla, joka täysin odottamatta oli saapunut ulkomailta. Ja kuorma vaati joka kerta hänen työpanostaan. Totuus oli, että uhkapeleihin pahasti koukuttunut mies halusi pitää harrastuksensa piilossa vaimoltaan. Rami oli joko poikkeuksellisen etevä tai hämmästyttävän onnekas, sillä tietojemme mukaan hän oli sekä pokerista että raviveikkauksesta mukavasti voiton puolella.
Värjöttelimme Jarnon ja Kristianin kanssa ulkokatoksessa ja katselimme tummaa taivasta, jossa räiskyi harvinaisia talvisalamoita. Kristianille luonnonvoimien tarjoama näytelmä toi mieleen sinfoniaorkesterin, jonka yhtenäisyys oli pahoin hukassa, mutta joka silti viihdytti. Vaikka olikin helmikuu, leudot ilman olivat pitäneet satamaan johtavan väylän täysin auki läpi talven. Yönmusta vesi ei varmasti ollut kuin nolla-asteista. Jäätä oli muodostunut vain ohut kerros ihan satama-altaan reunoille eikä jäänmurtajille ollut ollut käyttöä koko vuonna. Ukkonen jyrähti lähistöllä voimakkaasti ja sai meidät säpähtämään.
– On tämäkin touhua. Hiljaista kuin hautausmaalla ja täällä vaan pidetään normaalia miehitystä vesisateen keskellä. Perkele, Jarno noitui. Miehen työmotivaatio oli ollut pitkään kadoksissa. Hän sai hädin tuskin hoidettua työtehtävänsä siten, ettei heikko sitoutuminen aiheuttanut vaikeuksia.
– Älä Jarno manaa. Kohtahan sinä pääset vapaaherraksi, kiroilua kaihtava Kristian vastasi. Hän ei tietääkseni ollut uskonnollinen ihminen, mutta joku vakaumus hänen elämäänsä ja ajatuksiaan silti ohjasi. Pidin Kristianista, sillä hän ei ollut koskaan ilkeä kenellekään. Olihan hänellä useasti täysin omat kuvionsa, joissa muiden oli hankala pysyä mukana. Mutta introverttiudestaan huolimatta, Kristian osasi olla myös oiva seuramies.
Kukaan meistä ei tajunnut, mistä se eksynyt laiva ilmestyi satama-altaaseen. Ulos muiden seuraan liittynyt Aapo huomasi sen ensimmäisenä. Se oli ehkä noin 15-metrinen, teräsrunkoinen alus, joka oli ajautunut vaikeuksiin. Voisi kai puhua suoranaisesta merihädästä. Aluksessa ei palanut minkäänlaisia valoja eikä se ollut selvästi kenenkään hallinnassa. Myrsky riepotteli sitä hurjan näköisesti puolelta toiselle. Laiva kallistui välillä melkein vaakatasoon, suoristui sitten jälleen hetkeksi normaaliasentoon, kunnes heilahti uudestaan siten, että toinen kylki nuoli koko matkaltaan vedenpintaa. Vesisade korosti tilanteen pelottavuutta.
Jo aiemmin monesta kohdasta rikkoutunut kovan onnen paatti joutui lopulta taipumaan meren raivon otteessa. En ollut ennen nähnyt edes soutuveneen uppoavan, saati sitten niin ison aluksen. Ihmettelimme ääneen, miten nopeasti kaikki tapahtui. Kun ensin muutama suurempi aalto oli kivunnut laivan kannelle saaden sen tasapainon horjumaan, tarjoutui valtaville vesimassoille suora yhteys alukseen. Meri suorastaan nielaisi laivan kitaansa ja se upposi pian näkymättömiin. Sataman himmeä valaistus esti sen, että olisimme kunnolla nähneet, mitä tapahtui. Salamoiden välke toi välillä hetkeksi lisävaloa ja huomasimme, miten jokaisella välähdyksellä laivan elinkaari lähestyi loppuaan.
Yhteinen toiveemme siitä, että laiva seilaisi tyhjänä, ei valitettavasti toteutunut. Siirryimme lähemmäs laiturin reunaa ja totesimme kauhuksemme, että veden pintaan alkoi kertyä ihmisiä. Yksi, kaksi, kolme, neljä likomärkää päätä. Etäänpänä näkyi viideskin ihminen, jonka rekisteröin heti vielä melko pieneksi lapseksi. Hyvä puoli oli, että jokainen heistä liikkui. Kukaan ei ainakaan ollut menettänyt tajuntaansa tai kuollut. Veden varaan joutuneet poloiset olivat varustautuneet pelastusliiveillä, sillä muuten he eivät olisi mitenkään pysyneet pinnalla. Vedestä alkoi samalla kuulua huutoja, mutta emme saaneet sanoista selvää. Ehdimme jo miettiä, oliko kyseessä jokin harhautunut pakolaiskuljetus, vaikka sellainen mahdottomalta tuntuikin. Vedessä räpiköivästä viisikosta oli ulkoisesti mahdotonta sanoa, minkä valtion passia he kantoivat taskuissaan.
– Eivät taida olla suomalaisia, Kristian pohti. Huudot voimistuivat, mutta kuulostivat edelleen epämääräiseltä mölinältä.
Aapo reagoi jälleen nopeimmin ja suorastaan komensi muut keräämään lähistöltä kaikki pelastusrenkaat. Löysimme niitä vain neljä kappaletta, joten joku ihmisistä jäisi ilman. Heittelimme renkaat veteen. Porukan isokokoisin mies ei tarrautunut yhteenkään renkaaseen, vaan luovutti ne suosiolla muiden käyttöön. Mies vaikutti onneksi selviävän pelkän pelastusliivin voimin. Jääkylmä vesi veisi kuitenkin nopeasti kenen tahansa tajunnan, joten aikaa ei ollut hukattavaksi.
– Nuo ihmiset pitää saada nopeasti pois vedestä. Tommi, onko ideoita? Ripeästi toiminut Aapo kysyi minulta. En kyennyt sillä hetkellä kovin loogiseen ajatteluun. Satama-alueella oli kyllä veneitä, mutta löytyisikö sieltä yhtään sellaista, jonka voisi nopeasti valjastaa pelastustarkoitukseen? En hätääntyneenä edes muistanut, missä varsinaisia pelastusveneitä säilytettiin. Ei niille normaalisti ollut koskaan käyttöä. Harvat pelastusharjoitukset olin yleensä jättänyt milloin milläkin verukkeella väliin.
– Tikkaat! Haetaan sisältä tikkaat, keksin paniikissa.
– Älä viitsi. Sellaisesta ei tule yhtään mitään. Käsivoimillako ajattelit kannatella tikkaita, kun nuo nousee niitä pitkin jyrkkää reunaa pitkin? Tässä myrskyssä, Aapo vastasi ja oli täysin oikeassa. Ideani oli käyttökelvoton ja ansaitsisi vuoden turhakkeen palkinnon.
Aapoa lukuunottamatta olimme sen verran lamaantuneita äkillisen onnettomuuden kohdatessa, että avuttomuutemme olisi voinut käydä kohtalokkaaksi. Kaikilla oli kova hätä, mutta keinot kävivät vähiin. Jarno mittaili katseellaan satamanosturia ja mietti sen käyttämistä. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut aikaa. Nosturiin ei ollut kenelläkään meistä pääsyä eikä sitä saataisi käyttökuntoon ilman avaimia. Epätoivon kasvaessa onni puuttui peliin tarjoten ratkaisun. Automaattisia palohälytyksiä sattui isossa satamassa liiankin usein ja ne olivat melkein aina aiheettomia. Pelastuslaitoksen yksikkö oli jälleen kerran tullut hetkeä aikaisemmin paikalle sellaisen vuoksi - vain todeten, että hälytys johtui myrskyn aiheuttamasta sähköviasta. Vika koitui sillä kertaa merihätään joutuneiden onneksi. Palomiehiltä ei mennyt kauaa, kun he noukkivat vettä valuneet ihmiset ylös kuohuvasta merestä. Aapon kanssa autoimme ja toimimme ylimääräisinä käsinä.
Huomasimme heti, että joukkoon kuului vain kaksi aikuista; nainen ja mies. Kolme muuta olivat lapsia, ilmeisemmin kaikki tyttöjä, vaikka yksi heistä kovasti poikaa muistuttikin. Jäätyneen näköinen porukka ohjattiin nopeasti sisätiloihin. Kukaan heistä ei ollut vielä sanonut sanaakaan. Vaikka pelastetut näyttivätkin länsimaalaisilta, en uskonut heidän silti olevan Suomen kansalaisia. Palomiehet joutuivat tehostamaan kehotuksiaan elekielellä saadaakseen sanomansa perille. Kristian kokeili saksankielistä tervehdystä, muttei saanut siihen vastausta. Rami Värekin oli keskeyttänyt nettipokerin pelaamisensa ja tullut seuraamaan yllättävää episodia.
– Pitäkää huolta heistä. Kaikki meidän yksikkömme ovat nyt kiinni myrskyn aiheuttamissa tehtävissä. Kasitiellä on tapahtunut massiivinen kahden linja-auton kolari, josta kuljetetaan parhaillaan kymmeniä pahoin loukkaantuneita matkustajia sairaalaan. Emme saa tänne nyt ketään, pelastusyksikön paloesimies ohjeisti
meitä. – Sairaankuljetusyksikkö käy kyllä tarkistamassa heidän vointinsa heti kun vain ehtii.
– Selvä. He ovat täällä hyvissä käsissä, vastasi Väre kuin tehtävää vastaanottanut sotilas. Näin, miten Kristianin kasvoille pyrki väkisin hymynkare. Pelastuslaitoksen väki poistui nopeasti paikalta saatuaan uuden tehtävän hätäkeskukselta. Olimme jo porukalla keränneet vanhoja työhaalareita ja rikkinäisiä paitoja pelastettuja varten. Tarjoamamme vaatetavara ei edustanut viimeisintä muotia, mutta ne kelpasivat vettä valuvia asusteitaan riisuneille ihmisille.
– Kiitos. Kiitos paljon. Olette ystävällisiä, kun huolehditte meistä, porukan ainoa mies sanoi. Hänen puheessaan ei kuulunut minkäänlaista korostusta, vaan se oli virheetöntä suomea. Murre viittasi Itä-Suomen suuntaan, mutta sisälsi myös jänniä vivahteita, jotka toivat mieleeni suomenruotsalaisuuden. Olimme kaikki erehtyneet luultuamme heitä ulkomaalaisiksi.
Kiitoksia ladellut mies ei turhia kainostellut, vaan riisui itsensä alastomaksi kaikkien nähden. Ramin työhuoneesta haetulla pienellä pyyhkeellä puhdistettiin normaalisti trukin nostoketjuja ylimääräisestä liasta. Alaston mies kuivasi öljyisellä pyyhkeellä itsensä niin hyvin kuin pystyi ja ojensi sen edelleen naiselle. Kolme tyttöä ja nainen - joka puheista päätellen oli heidän äitinsä - ohjattiin käytöstä poistettuun pukutilaan, jossa he saivat toimia kaikessa rauhassa.
Pelastetut ihmiset käyttäytyivät tilanteeseen nähden yllättävän rauhallisesti. Ihan kuin he olisivat joutuneet ennenkin vastaavaan onnettomuuteen. Vääränkokoisiin haalareihin ja kauhtuneisiin paitoihin pukeutuneina he muistuttivat teatterin lavalle astumassa olevia näyttelijöitä. Selvisi, että kyseessä oli viisihenkinen perhe, jonka asuntolaivana uponnut alus toimi ympäri vuoden. Myrsky oli tarkasta sääennusteiden seuraamisesta huolimatta päässyt yllättämään. Aluksen kurssissa pitäminen oli käynyt mahdottomaksi ja se oli ajautunut avomereltä satama-altaaseen. Perheen isä oli kokenut merenkävijä. Mies selvästi häpesi sitä, ettei pystynyt hallitsemaan alusta ja pitämään perhettään turvassa myrskyn keskellä.
Arvioin, että perheen tytöt olivat syntyneet noin kahden vuoden välein. Vanhin heistä oli ehkä13-vuotias ja nuorin 8-9 vuotta vanha. Keskimmäinen - se poikaa muistuttanut - vaikutti kaikista puheliaimmalta ja koki tilanteen enemmän seikkailuna kuin tragediana. Nuorin tytöistä ei puhunut juuri mitään. Vanhin tuntui jo olevan esimurrosiässä ja arasteli selvästi miesjoukkoamme. Heidän atleettisen lihaksikasta äitiään huoletti eniten se, saataisiinko asuntolaivaa enää nostettua ylös edes suurella rahalla. Nainen ilmoitti useaan kertaan, että hän ei suostuisi asumaan maissa hetkeäkään, vaan tuttu asuntolaiva oli hänelle ainoa oikea asumismuoto. Ilmeni nopeasti, että perheen valtasuhteet menivät muutenkin siten, että isä oli puhtaasti sivustakatsojan roolissa. Verraten nuori mutta jo näkyvästi harmaantunut herra ei vaikuttanut tästä häiriintyvän. Hän kertoi olevansa entinen teoreettisen fysiikan professori. Aluksi heidän tarkoituksenaan oli ollut viettää asuntolaivassa vain puoli vuotta, mutta nyt vuosia veden päällä oli kertynyt jo lukemattomia. Perhe oli täysin sinut elämäntapansa kanssa eikä kaivannut enää paluuta entiseen.
– Tommi, huolehdi sinä, että he saavat iltapalaa. Katso, mitä taukotilan kaapeista löytyy ja pistä parastasi, Väre käski, tietäen, että olin joukkomme ehdottomasti paras ruoan laittaja. Siirryin taukotilaamme ja aloin nostella sivupöydälle löytämiäni ruokatarvikkeita. Lukuisten mikrohampurilaisten lisäksi löysin onneksi myös salaattitarvikkeita sekä ruisleipää. Rypistyneen näkkileipäpaketin jätin suosiolla kaapin kätköihin. Harmittelin, että edellisenä päivänä Erjan syntymäpäivien kunniaksi nautittua täytekakkua ei ollut enää jäljellä. Kakun saisi korvata paketillinen herrasväen pikkuleipiä.
– Kelpaako apu? Taukotilaan ilmestynyt Kristian kysyi. Olin saanut aterian siinä vaiheessa jo lähes valmiiksi. Hämmästyin, kun huomasin Kristianin kädessä jäätelöpuikon. Mies oli kyllä perso jäätelölle, mutta oliko oikein herkutella, kun varmalta kuolemalta pelastettu perhe odotti varaston puolella parhaillaan vatsan täytettä? Aina hän ei säännöllisen korrektista käytöksestään huolimatta ajatellut nenäänsä pidemmälle.
– Käy pyytämässä heidät syömään, vastasin. – Ja Kristian. Syö tuo pirun eskimo pois ennen kuin menet tuonne.
Kristian hotki loppuosan jäätelöstään muutamalla puraisulla ja haki porukan taukotilaan. Pysäyttävä tapahtuma oli selvästi vasta nyt kunnolla iskostunut perheen mieleen. Kaikki näyttivät paljon aiempaa säikähtäneimmiltä ja pysyivät vaiti. Alkushokin häviämisen jälkeen jokainen oli ehtinyt miettiä, mitä kauheaa oli tapahtunut. Kiireellä valmistamani illallisen irvikuva maistui kuitenkin hyvin. Harvoin olin nähnyt, että kukaan söisi parasta ennen-päiväyksen ohittaneita mikrohampurilaisia samanlaisella ruokahalulla. Tai joisi lämpimässä kaapissa säilytettyä, firman kirjanpitäjän itse valmistamaa porkkana-aprikoosimehua yhtä janoisena.
– Veteen varaan joutuminen oli varmasti teille kaikille pelottavaa, Rami Väre aloitti keskustelun. – Minäkin jouduin kerran tilanteeseen, jossa hengen lähtö oli lähellä. Vaelsimme kaverini kanssa ympäri lappia ja pääsimme kontaktiemme avulla käymään Venäjänkin puolella. Eksyimme hernerokkasumussa toisistamme enkä saanut kaveriini enää yhteyttä. Unohdin rättyväsyneenä reppuni eräälle mättäälle enkä enää löytänyt sitä. Siitä alkoikin todellinen kärsimysnäytelmä, sillä kaikki tarvikkeeni olivat repussa…
– Rami! Jarno keskeytti apulaisvarastopäällikön kertomuksen, joka oli tilanteeseen sopimaton. – He haluavat varmasti syödä kaikessa rauhassa, Jarno jatkoi.
– Anna miehen kertoa. Tuo kuulosti mielenkiintoiselta. Mitä sitten tapahtui, kun olit kadottanut reppusi? Jollain keinolla sinä lopulta selvisit, perheen isä pyysi kaikkien yllätykseksi. Me muut olimme kuulleet Ramin tarinan liian monta kertaa. Kaupunkilaismiehen uhkarohkea yritys tehdä tuttavuutta luonnon kanssa meinasi viedä hänen henkensä.
– Niin, minulle nousi korkea kuume, joka sai aikaan kaikenlaisia harhoja. Kadotin täysin ajan ja paikan tajuni. En vieläkään osaa sanoa, mitkä kokemastani oikeasti tapahtuivat ja mitkä kuvittelin kuumehoureissani. Lopulta heräsin neljä vuorokautta myöhemmin suomalaisessa sairaalassa huonovointisena, mutta ajan kanssa kuntoni koheni. Kanadalaiset seikkailu-urheilijat olivat onneksi löytäneet minut ja kantaneet pois erämaasta. Lääkäritkin sanoivat, että selviytymiseni oli todellinen ihme. Mutta minä olin siihen aikaan kovakuntoinen maanrakennusmies, jota ei helpolla kaadettu, Rami jatkoi rintaansa röyhistäen. Hänen juttujaan jaksoi harvoin kukaan kuunnella, joten Väre otti tilanteesta kaiken irti. Rami olisi varmasti pian nolannut itsensä vauhtiin päästyään, mutta onneksi perheen äiti vaihtoi puheenaihetta:
– Tällä aterialla pelastat ainakin minun päiväni, hän kehui saaden sen kuulostamaan siltä, että kehut tulivat suoraan sydämestä. Kyselin varovasti, millaista ruokaa he olivat tottuneet valmistamaan asuntolaivalla. Saamani vastaukset olivat kovin epämääräisiä. Mietin jo hetken, suosiko kyseinen perhe edes tuttuja länsimaisia ruokailutapoja. Naisen jalkojen lihaksisto vaikutti kyllä sellaiselta, että treenaaminen vaati taatusti myös kurinalaista ja terveellistä ruokavaliota. Ellei niitä ollut hankittu kasvuhormonien suosiollisella avustuksella.
Rami Väre olisi kernaasti majoittanut perheen varastoalueen tiloihin seuraavaksi yöksi. Ambulanssihenkilökunnan viimein saavuttua ja tutkittua kaikki viisi henkilöä, he häipyivät kuitenkin vähin äänin paikalta. Lähtiessään he jättivät meille pahoin kastuneen A4-kokoisen kirjekuoren, jonka nainen haki aiemmin riisumansa purjehdustakin taskusta. Jätimme vetistyneen kuoren kehotuksesta kuivumaan ennen sen avaamista. Jatkoimme sen jälkeen hiljaista iltavuoroa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Väre poistui kotiinsa neljän ylityötunnin saattelemana. Erityisesti Kristiania vaivasi tapahtunut onnettomuus ja kohtaaminen merielämään hurahtaneen perheen kanssa. Kristian väitti kuulleensa heistä aiemminkin. Taitavana internetin käyttäjänä hän kaivoi nopeasti esiin artikkelin edelliseltä kesältä, jossa käsiteltiin asuntolaivaa kotinaan pitänyttä perhettä. Keskityimme Aapon ja Jarnon kanssa kuuntelemaan, kun Kristian luki artikkelin alkuosan meille ääneen:
”Rikkaan aatelisperheen kuopus ei halua varakkuudellaan rehennellä. Miljonääriperijätär pitää asuntolaivaa kotinaan yhdessä miehensä ja kolmen tyttärensä kanssa. Christina von Hellens rakastaa merta. Hän asuu ympäri vuoden hyvin vaatimattomasti noin 65 neliömetrin kokoisessa asuntolaivassa. Hollantilaisvalmisteinen laiva oli von Hellensin mukaan pitkään brittiläisen porvaripuolueen edustuskäytössä (toim. huom: laivaa on myös käytetty kuvausrekvisiittana useissa BBC:n tuottamissa televisiosarjoissa.), mutta on nyt toiminut perheen kotina jo yli viiden vuoden ajan. Perheen 8-, 11- ja 13-vuotiaat tyttäret pitävät laivassa asumista täysin normaalina eivätkä kaipaa muuta. Nuorimmainen Lisbet ei edes kunnolla muista sitä aikaa, kun he vielä asuivat omakotitalossa Nurmijärvellä. Yliopistossa professorina pitkään työskennellyt, Christinan mies ja tyttöjen isä, Elias Åsten ei näe enää realistisena sellaista tilannetta, että hän palaisi virkaansa ja antautuisi jälleen mukaan omakotitalon ylläpitokulujen kurimukseen. Eläminen merellä loppuelämän ajan tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. Edes hiljattain sattunut onnettomuus ei saanut Eliasta muuttamaan mieltään. Asuntolaiva ajatui kurjassa säässä karille keskellä Itämerta eikä perhe saanut yhteyttä mantereelle yli kahteen vuorokauteen. Perheen henki oli todellisessa vaarassa, kunnes ohitse ajanut rahtilaiva poimi hätääntyneet porukan kyytiinsä. Asuntolaiva saatiin Christinan kustantaman huippukalliin operaation lopputuloksena hinattua telakalle ja korjattua aiempaan loistoonsa.”
– Aapo, käväisepä hakemassa se kirjekuori, minkä he jättivät. Vilkaistaan huviksemme, mitä sinne on kätketty, Kristian pyysi. Luulen, että jokainen meistä ajatteli samoin: kirjekuoreen ei ole jätetty pelkkää kiitoskorttia.
Aapo saapui kohta takaisin ja avasi kuoren, josta tippui edelleen vesipisaroita. Kirjekuoren koko sisällön levitessä varaston peltipöydälle, laskimme, että kellanruskeita 200 euron seteleitä oli kaikkiaan 55 kappaletta - osa toisiinsa kiinni liimaantuneita, mutta silti suurimmaksi osin kuosinsa säilyttäneitä. Eurosetelien lisäksi kuoreen oli kätketty uusimman valuuttakurssin mukaan 5000 euron edestä eri nimellisarvoisia Yhdysvaltain dollareita sekä 44 kappaletta itänaapurimme keskuspankin liikkeellelaskemia 5000 ruplan seteleitä. Yli 19 000 euroa oli nähtävästi Christina von Hellens’in mielestä sopiva korvaus siitä, että huolehdimme jonkin aikaa rouvan, herran ja heidän kolmen tyttärensä hyvinvoinnista.
Kommentit
Lähetä kommentti