Hämmentäjien kabinetti
– Lampinen saa nyt puheenvuoron. Mauri, sanoit, että sinulla on tärkeää asiaa, päätoimittaja Toropainen antoi suunvuoron Boston-savuketta nurkkapöydässä käryttävälle Lampiselle; kokeneelle toimittajalle, jonka keinot myyviä juttuja metsästäessä eivät aina kestäneet päivänvaloa. Kaikkien tiedossa oli, ettei miehen into monesti valheellisiksi osoittautuvien uutisten levittämiseen kauheasti miellyttänyt Toropaista. Lampisen työpaikka ei kuitenkaan ollut koskaan ollut uhattuna. Ellei jotain poikkeuksellista tapahtuisi, Mauri ahertaisi viimeiset vähäiset työvuotensa pitkäaikaisen esimiehensä Toropaisen alaisena ja jäisi sen jälkeen viettämään ansaittuja eläkepäiviään. Toropainen tunsi ikuista kiitollisuudenvelkaa miestä kohtaan, joka kerran pelasti hänen henkensä. Häiriintyneen karhun hyökkäys metsästysreissulla olisi koitunut kohtalokkaaksi ilman Lampisen ripeää toimintaa. Omasta turvallisuudestaan piittaamatta Mauri oli ampunut kiväärillään kaksi onnistunutta laukausta, jolloin vauhkoontunut karhu oli pysähtynyt kuin seinään. Jälkeenpäin Mauri kertoi, ettei ehtinyt edes tähdätä, vaan ampui vaistojensa varassa.
– Neuvostoliitto valmistelee hyökkäystä Suomeen, Lampinen aloitti, mutta ei saanut paljastuksellaan muissa läsnäolijoissa aikaan kuin harvoja kysyviä katseita. Hän sytytti uuden savukkeen ja jatkoi: – Mie olen saanut tietooni, että hyökkäys toteutetaan ennen ensimmäistä adventtia. Aikaa ei siis ole paljon. Selvittelen parhaillaan, onko viranomaisilla hyökkäyksestä tiedustelutietoa, mutta vielä mie en ole saanut ketään isokenkäistä kommentoimaan asiaa. Lehtijuttu pitää kuitenkin julkaista nopeasti ennen kuin joku toinen lehti ehtii ensin. Eikö niin, Toropainen?
– Ei mennä asioiden edelle. Lehtemme selkeä linja on, että tuotamme vain laadukasta journalismia. Emme julkaise juttuja, joilla ei ole riittävää todellisuuspohjaa, Toropainen vastasi tehostaen sanomaansa torjuvaa elettä muistuttavalla kädenliikkeellä. Hän ei osannut odottaa Lampiselta näin yllättäviä tietoja. Mauri oli keskittynyt viime aikoina enimmäkseen talousuutisten kirjoittamiseen.
– Mistä syystä Neuvostoliitto hyökkäisi maahamme? Sotakorvaukset on maksettu ja maidemme välillä vallitsee onnellinen rauha. Eihän tuollaisessa olisi tolkun hiventä. Mie en usko Lampinen, että siun lähteet ovat tälläkään kertaa oikeassa, lehden pääkirjoitustoimittaja Kivi antoi painavan mielipiteensä ja latasi samalla piippuaan. Savukkeista vasta piipunpolttoon siirtynyt Kivi oli ennen arvostanut Lampisen ammattitaidon korkealle, mutta alkanut viime aikoina karsastaa häntä. Miesten poliittinen näkemys poikkesi toisistaan huomattavasti: Kivi kannatti kommunismia, kun Lampinen kaveerasi enemmän oikeistopuolueiden kanssa. Kivi oli huomannut, että Lampisen käytös ja olemus olivat jotenkin muuttuneet verrattain lyhyessä ajassa. Mies ei ollut enää oma itsensä.
– Venäläisten motiivit ovat miullekin vielä epäselvät. Mutta kuten sanoin, selvittelen asioita, Lampinen vastasi ärtymystä äänessään. Häntä pisti vihaksi se, että Kivi kyseenalaisti hänen osaamisensa nykyisin joka tilanteessa.
– Parempi selvittää kunnolla, osa-aikaeläkettä nauttiva Eelis Tanskanen äyskäisi rouhealla äänellään. Senioritoimittaja kärsisi loppuelämänsä ajan sairauskohtauksen aiheuttamasta osittaisesta kasvohalvauksesta, josta johtuen hänen puheestaan sai huonosti selvää. Työtään hän ei silti halunnut jättää.
– Mie osaan kyllä työni. Älkää epäilkö sitä, Mauri vastasi ja meinasi lisätä perään vielä kehotuksen keskittyä vain heidän omiin asioihinsa. Muiden mulkoillessa tuimasti häntä, sai Mauri kuitenkin hillittyä itsensä ja imaisi loput sanansa takaisin. Palaveri oli alkanut odotetun kiihkeissä merkeissä. Vaivihkaa piilossa muilta Lampinen avasi lääkepurkin kannen ja laittoi pillerin suuhunsa huuhdellen sen nopeasti vedellä alas. Jo toistamiseen hän oli kuluneella viikolla unohtanut aamulääkkeensä. Ne tulisi ottaa heti aamulla ennen töihin lähtöä.
Sanomalehden työntekijäprofiili oli huolestuttavan iäkäs eikä lehti ollut kyennyt uusiutumaan juurikaan sitten sotien päättymisen. Samat kasvot istuivat palavereissa päivästä toiseen ja sanan säilä heilui monesti voimakkaasti vahvojen persoonien ottaessa yhteen. Päätoimittaja yritti olla liikaa kaikkien kaveri eikä pystynyt pitämään alaisilleen riittävän kovaa kuria. Hänen pelastuksekseen koitui se, että lukijat tykkäsivät. Tilaajamäärät olivat kasvusuunnassa ja lehti sai tasaisesti kiitosta laadukkaista reportaaseistaan. Osittain senkään vuoksi päätoimittaja Toropainen ei tahtonut pitää toimittajakuntaansa liian tiukassa lieassa.
– Oletko ollut Puolustusvoimiin yhteydessä? Kyllä kai siellä oltaisiin tietoisia, jos jotain hyökkäysuhkaa olisi ilmassa, Toropainen kysyi Lampiselta.
– Soitin pääesikunnan viestintäosastolle, mutta hyö eivät ottaneet kantaa. Mie ajattelin, että soitan sinne vielä uudelleen.
– Reunanen! Käy sinä soittamassa suoraan pääesikunnan päällikölle. Sinähän tunnet sen kenraaliluutnantin. Ja jos hän ei ole tavoitettavissa, niin yritä saada tiedustelupäällikkö langan päähän, Toropainen ohjeisti hetken mietittyään. Simo Reunanen oli hänen luottomiehensä jatkosodan ajoilta. Laatokan Karjalan evakko vietti lähes koko sodan siellä, missä milloinkin tapahtui. Reunanen kirjoitti lukemattomia laadukkaita artikkeleita aina Tali-Ihantalan tulihelvetistä Kannaksen suurhyökkäykseen, jolloin Neuvostoliitto valtasi menettämiään alueita takaisin itselleen. Reunanen edusti lehden toimittajakaartin nuorempaa polvea, vaikka hänkin oli jo 50 vuoden rajapyykin ylittänyt.
– Miepä käyn. Vaikka tiedän, ettei kenraaliluutnantti paljasta miulle mitään, vaikka jotain tietäisikin. On sen verran kovapäinen mies, Simo epäili. Hän tumppasi savukkeensa ja poistui palaverihuoneesta.
– Kerropa Lampinen meille rauhallisesti omin sanoin, mistä nämä siun epäilyt ovat lähtöisin. Me muut olemme sen aikaa hiljaa, tähän asti vaitonaisena pysytellyt toimituspäällikkö Kalevi Jämsä pyysi. Jämsä oli kaikissa tilanteissa rauhallisuuden perikuva. Häntä ei saanut kukaan hermostumaan ja mies harkitsi jokaista liikettään aina muutaman ylimääräisen hetken. Jämsäkin oli Kiven tavoin piippumiehiä. Talvisodan loppuvaiheessa hän oli joutunut nostoväestä rintamalle ja palelluttanut itsensä pahoin Kainuun ankarien pakkasten keskellä. Hän piti itseään jo sodan syttyessä liian vanhana ja heikkona rintamalle. Isänmaallisena miehenä Jämsä ei silti pistänyt vastaan, kun käsky tositoimiin kävi. Odotetusti jopa helpoimmat tehtävät sodan kauheuksien keskellä olivat hänelle liikaa eikä Jämsä enää pysynyt nuorempien ikäluokkien mukana. Komennus jäi lopulta reilun kuukauden mittaiseksi, jonka jälkeen hän palasi siviilitöidensä pariin toimituksen kirjoituskoneen ääreen.
– Hyvä on. Mie kerron teille, mitä tiedän, Mauri aloitti ja kohensi valahtanutta istuma-asentoaan. – Moni teistä tietääkin, että mie olen alkanut suosimaan ravintola Inkeriä. Sieltä saa hyvää lounasta ja iltaisin laadukkaita pihvejä. Tietääkseni ne valmistetaan saksalaisesta lihasta, mutta se seikka ei ole pois niiden mehevyydestä. Paikan uusi kokki on kuulemma ollut aiemmin Helsingissä hotelli Tornissa töissä ja totisesti osaa hommansa.
– Mene asiaan! Meitä ei siun syömisesi tai juomisesi kiinnosta. Eikä ainakaan, minkä maalaista sonnia olet syönyt, Tanskanen jyrähti. Hän olisi varmasti huitaissut Lampista käsissään pitelemällään paperinipulla, jos olisi siihen kyennyt. Lampinen oli raivoraitis, joten väkiviinan liiallisesta nauttimisesta ei Tanskanenkaan pystynyt häntä syyttämään. Mauri kohdisti hänet keskeyttäneeseen häiritsijään pistävän katseen ja piti hetken tauon. Kaikki odottivat, mitä hän kertoisi seuraavaksi. Vanha kaappikello kokoushuoneen nurkassa kumahti samalla täyden tunnin merkiksi. Tupakansavu leijaili sakeana ja teki huoneen ilmasta tunkkaisen. Tummasävyisen kalustuksen arvokkuus ei päässyt oikeuksiinsa, kun sitä ympäröi sumuinen verho. Palamattomasta materiaalista valmistettu kokolattiamatto toimitti tuhkakupin virkaa, joka johtui kylläkin miesten laiskuudesta; pöydän päätyihin sijoitetut keraamiset tuhkakupit palvelivat vain niiden lähistöllä istuvia.
– Olin pistänyt jo edellisinä iltoina merkille, että Inkerissä ruokailee venäläisiä omassa kabinetissaan. Aluksi heitä oli vain muutamia, mutta eräänä iltana jo toistakymmentä. Joukko koostui pääasiassa hyväkuntoisista nuorehkoista miehistä ja hyö vaikuttivat upseereilta. Porukassa oli selvästi pari hyvätuloista, jotka kustansivat myös muiden illan. Liekö kuuluneet jopa kenraalikuntaan. Tarjoilijat kantoivat ruokaa pöytään selkä vääränä ja vodkatilauksia otettiin vastaan jatkuvalla syötöllä. Nuorempi väki poistui hyvissä ajoin ilmeisesti hotellille nukkumaan, mutta kolme vanhempaa miestä jäi vielä istumaan iltaa kabinetin ulkopuolelle. Miun pöytä sattui sijaitsemaan kulman takana siten, että kuulin, mistä hyö keskustelivat, Lampinen kertoi ja sai osan kollegoistaan selvästi kiinnostumaan enemmän. Kaikki tiesivät Maurin hallitsevan venäjän kielen täydellisesti, joten joukkion käyttämää kieltä ei tarvinnut edes mainita erikseen. Olisi ollut yllättävää, jos Lampisen venäläisiksi upseereiksi väittämät miehet olisivat puhuneet muuta kuin heille niin rakasta äidinkieltään.
– Puhuivatko he suoraan jostain aseellisesta hyökkäyksestä Suomea kohtaan? Kerro, mitä kuulit heidän sanovan, päätoimittaja janosi lisätietoa.
– Sen selvemmin sitä ei enää voinut ilmaista. Porukan kookkain herra vaikutti olevan korkeimmassa asemassa. Hyö kävivät läpi yksityiskohtaisesti, miten joukko-osasto maastoutuisi Suomen rajan lähettyville ja missä vaiheessa hyökkäys aloitettaisiin. Ravintolassa oli sen verran hälinää, että mie en kuullut aivan kaikkea. Mutta se kävi selväksi, että pian ollaan taas sotatilassa. Hyökkäykseen on määrä osallistua myös panssarivaunuja ja lentokoneista hyö puhuivat myös, Lampinen jatkoi määrätietoisesti. Sen jälkeen hän epäröi hetken ja haki sopivia sanoja: – Tuota… ainoastaan sitä mie ihmettelin, että hyökkäys kuulosti aika pienen pataljoonan toiminnalta. Mutta en yllättyisi, jos kauempana rajasta olisi tuhansia miehiä valmiudessa seuraamaan etujoukkoa. Nämä herrat kuuluivat todennäköisesti johonkin pieneen sissiporukkaan, joka iskisi ensimmäisenä, Lampinen kuvaili ravintolailtaansa.
– Pötypuhetta, Kivi tuomitsi välittömästi kuulemansa. – Jos et kerran kunnolla kuullut kaikkea, niin mistä sie tiedät, mitä tuo heidän puheensa koski? Sehän saattoi olla vaikka joku elokuvaryhmä kuvauksia valmistelemassa.
– Älä sie Kivi ala siinä hämmentämään, Mauri vastasi vihaisena. – Mie tiedän kyllä, milloin joku laskee leikkiä ja milloin on tosi kyseessä. Ja nyt oli tosi kyseessä.
– Kumpihan meistä kahdesta haluaa aina hämmentää? Kivi huusi takaisin.
– Olivatko miehet pukeutuneet sotilasunivormuihin? Toropainen kysyi kehottaen heti perään miehiä rauhoittumaan.
– Kyllä olivat, ainakin sen perusteella, mitä mie ehdin heitä nähdä. Joskin asut olivat jotain vanhempaa tuotantoa. Kaipa siellä on puna-armeijassakin säästökuuri päällä eikä uusia sotilasasuja riitä kaikille.
– Ei tiennyt kenraaliluutnantti mitään mistään hyökkäysuhasta. Vanha upseeri kuulosti täysin yllättyneeltä, kun pyysin häneltä kommenttia, huoneeseen palannut Reunanen sanoi. – Mie tunsin itseni suoraan sanottuna tyhmäksi, kun viitsin kyselläkään häneltä sellaisesta.
– Siinä näet, Mauri. Sie olet erehtynyt nyt pahemman kerran. Kaikki on siun omaa mielikuvitustasi. Tällaisia roskajuttuja ei meidän lehdessä kirjoiteta. Meiltähän menee maine. Sano nyt siekin Vilho jotain, Kivi lähes maanitteli Toropaista ja käytti poikkeuksellisesti tämän etunimeä.
– Minä päätän siitä, Toropainen vastasi tiukasti. – Lopetetaan palaveri tähän. Mauri, tule sinä minun huoneeseeni viiden minuutin kuluttua. Keskustelen kanssasi kahden kesken.
Päätoimittajan työhuone oli pieni mutta tyylillä sisustettu. Gallen-Kallelan ja muiden merkittävien suomalaisten taidemaalareiden taulut koristivat muuten harmaita seinäpintoja. Toropainen oli sihteerinsä, neiti Ruususen, kainosta pyynnöstä hiljalleen pienentänyt mittavaa lehtikokoelmaansa. Hyllyt näyttivätkin puolityhjiltä, kun sieltä oli karsittu kaikki ylimääräinen pois. Tiettävästi päätoimittaja ei ollut kuitenkaan luopunut jo vuosikymmenien ajan keräämästään julkaisuarkistosta, vaan kuljettanut muun muassa tuhansia Helsingin Sanomien numeroita sisältävän kokoelmansa muualle säilöön. Työhuoneeseensa hän oli jättänyt vain välttämättömimmän. Toropainen tunnettiin nuukana miehenä, mutta Lampinen piti tätä enemmänkin harkitsevana rahankäyttäjänä kuin varsinaisesti pihinä.
– Kuten Kivi sanoi, meidän maineemme saa kovan kolauksen, jos tämä osoittautuu vääräksi tiedoksi. Ja se olen minä, joka kannan siitä vastuun, Toropainen sanoi katsoen Lampista suoraan silmiin.
– Mie tiedän sen. Mutta tässä on myös vuosisadan juttu käsillä. Pitäähän meidän pystyä ottamaan riskejä. Ei se ole mitään hyvää journalismia, jos myö kirjoitetaan vain itsestäänselvyyksistä. Ei kukaan jaksa loputtomiin lukea marjanpoiminnasta ja kaupungin jälleenrakentamisesta sotien jälkeen.
– Olet oikeassa. Mutta mikä kiire meillä on? Voimme hyvin käyttää faktojen tarkistamiseen vielä vaikka viikon. Ja julkaistaan juttu vasta sitten.
– Miehän sanoin, että hyökkäys toteutetaan ennen ensimmäistä adventtia. Siihen on alle viikko aikaa. Ei myö voida venyttää aikataulua, Lampinen perusteli jo hivenen epätoivoisesti. Toropainen nojasi kyynärpäihinsä ja ei nostanut katsettaan. Hän tiesi, että edessä olisi vaikea päätös. Kieltäytyminen jutun julkaisusta tietäisi isoa säröä hänen ja Lampisen väleihin, jotka tuskin koskaan enää korjaantuisivat entiselleen. Julkaisulupa puolestaan saattaisi pahimmillaan tarkoittaa hänen päätoimittajauransa päätöstä ja ennenaikaisia eläkepäiviä. Ainakaan rivitoimittajaa korkeampaan asemaan hänellä ei enää olisi asiaa, jos Lampisen tiedot osoittautuisivat vääriksi. Maurin osuessa oikeaan, myös hän päätoimittajana saisi kirkkaamman kruunun päähänsä.
– Teet ne selvitykset vielä, mitä olit aikonut. Luotan arviointikykyysi. Jos olet sitten edelleen sitä mieltä, että jutun voi julkaista, niin laita Remington laulamaan. Ei sitä uutta kirjoituskonetta tänne koristeeksi hankittu, Toropainen ohjeisti. Maurin kasvoille nousi ensimmäistä kertaa sinä päivänä hymy.
Lampinen kiirehti melkein juoksujalkaa omaan työhuoneeseensa ja lukitsi oven perässään. Häiritsijöitä ei nyt kaivattu. Hänen uutisjuttunsa tulisi kuohuttamaan koko maata, joten se olisi saatava jo seuraavan päivän lehteen. Mauri soitti muutaman puhelun, kuten oli Toropaiselle luvannut. Niistä hän ei hyötynyt mitään, joten kirjoittaessa piti tukeutua siihen, mitä hän oli Inkerissä nähnyt ja kuullut. Työpäivä venyi pitkälle iltaan, Bostonia kului ja takaraja painoi päälle. Lopulta Mauri oli tyytyväinen kirjoittamaansa ja painokoneet saatiin käynnistettyä. Illallinen Inkerin ikkunapöydässä maistui pitkän päivän päätteeksi tavallistakin maukkaammalta.
Lehden ilmestyttyä seuraavana päivänä, skandaali oli samantien valmis. Päätoimittajalta vaadittiin selityksiä ja lehden omistajaa, kauppaneuvos Teräsvuorta kohtaan esitettiin avoimia uhkauksia. Paine poliitikkoja kohtaan kävi niin kovaksi, että ulkoministeri joutui pitämään jo samana iltana tiedotustilaisuuden Helsingin Säätytalolla yhteistyössä Puolustusvoimien kanssa. Puolustusministeri oli ulkomaanmatkansa vuoksi estynyt, mutta Suojelupoliisin edustaja oli tilaisuudessa paikalla toimittajien grillattavana. Kaikki vakuuttivat, ettei Neuvostoliitolla ollut minkäänlaisia aikomuksia hyökätä maahamme ja kanssakäyminen itänaapurin kanssa säilyy ystävällismielisenä. Myös Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs toimitti julkisuuteen lyhyen tiedotteen.
Toimittaja Mauri Lampisen esittämät väitteet Suomea kohtaan suunnitelluista sotilastoimista ammuttiin päivän aikana alas yksiselitteisesti perättöminä. Rohkeimmat journalistit olivat yrittäneet saada itse presidentiltä haastattelua aiheesta. Presidentti oli kuitenkin viitannut kintaalla moisille puheille itänaapurin hyökkäysaikeista ja kieltäytynyt kommentoimasta. Parin päivän kuluttua suurin kuohunta aiheen ympärillä oli laantunut, mutta perätöntä uutista ei voitu toimituksessa kuitata pelkällä olankohautuksella. Väärät tiedot muodostuivat Lampiselle kohtalokkaiksi ja hänet erotettiin lehden palveluksesta välittömästi. Päätoimittaja Toropainen sai kuitenkin junailtua pitkän uran tehneelle toimittajalle merkittävän suuruisen erorahan, jonka turvin Lampinen saattoi aloittaa eläkepäiviensä vieton.
Hirtehistä huumorintajua osoittaakseen Toropainen varasi ravintola Inkeristä kabinetin kauppaneuvoksen ja hänen välistä palaveria varten. Toropainen tiesi, että hänenkin työpaikkansa oli veitsen terällä - hän oli antanut liian helposti periksi Lampiselle. Vanha kiitollisuudenvelka olisi pitänyt työntää sivuun ja pystyä rationaalisempaan ajatteluun. Vaikka hänen harkintakykynsä oli pettänyt pahemmin kuin koskaan aiemmin, hän uskoi Teräsvuoren armollisuuteen. Toropainen oli kauppaneuvoksen rouvan veljen lehtolapsi. Ei kovakaan liikemies antaisi potkuja vaimonsa sukulaismiehelle. Kabinetissa käyty palaveri ei kuitenkaan ollut Toropaiselle helppo paikka.
– Lampinen oli onnistunut salaamaan sairautensa meiltä kaikilta. Muistisairaus on edennyt jo pitkälle, mutta siitä ei tiennyt kukaan. Joku hiton puoskari oli määrännyt hänelle ihan lääkkeitäkin, jotka muka hidastaisivat taudin etenemistä, Toropainen kertoi kauppaneuvokselle, joka kuunteli kiinnostuneena.
– Niistä ei tainnut olla apua? Sairaus eteni nopeasti lääkkeistä huolimatta.
– Ei sellaisia lääkkeitä ole olemassakaan, jotka tuollaiseen auttaisivat. Vaikutus oli melkein päinvastainen. Kyllähän minä olin sen huomannut, että Mauri oli alkanut syömään jotain pillereitä. Mutta en koskaan kysynyt niistä tarkemmin, Toropainen jatkoi.
– Ja Lampinenko kuvitteli omassa päässään koko homman?
– Oli täällä jotain venäläisten porukoita nähty. Juuri tässä samassa kabinetissa olivat viettäneet iltaa ja joukkoon kuului myös sotilaita. Kyseessä oli kuulemani mukaan harrastajateatteriryhmä Viipurista, joka vieraili Suomessa esiintymässä. Siitä oli äskettäin juttua työväenyhdistyksen kuukausiaviisissa. Porukan vetäjä kiitteli erityisesti Inkerissä saatua hyvää vastaanottoa. Dementoituneen Lampisen mielikuvitus lähti omille raiteilleen ja hän sai jostain päähänsä, että Neuvostoliitto suunnitteli aseellista hyökkäystä Suomeen. Kaikkea sitä voikin sattua, Toropainen pyöritteli päätään. Ensimmäistä kertaa päätoimittajan urallaan hän häpesi suuresti.
– En minä sinua tämän vuoksi erota, mutta kirjallisen varoituksen sinä tästä saat, Teräsvuori sanoi. – Toivon, että otat tapauksesta opiksesi ja olet huolellisempi jatkossa.
Toropainen ryhdistäytyi. Häntä säälitti Lampisen kohtalo, mutta sille tosiasialle ei enää voinut mitään, että sairaus oli ottanut miehestä tiukan otteen. Jos onnettomasta tilanteesta jotain positiivista löytyi, niin hänen ja Maurin välit säilyisivät jatkossakin hyvinä. He olivat tavanneet aamulla ja Mauri oli sanonut, ettei kanna kaunaa potkuistaan.
– Voit luottaa minuun kuin vuoreen, Toropainen sanoi Teräsvuorelle ja tiesi, ettei asiaan palattaisi enää koskaan.
Kommentit
Lähetä kommentti