Kovisten venetsialaiset
– Mikkis hei, tuu hakeen nämä kaljat nyt! Ei näitä koko iltaa täällä aleta jemmaamaan, kuuluu Nissanin ikkunasta. Juho sieltä huutelee jo hieman hermona. Tietysti, kun ei saa rahojaan heti ja joutuu oottelemaan kaljojen kanssa. Nappaan hupparin mukaani puiston penkiltä ja kävelen kohti Nissania. Koska täytän ite 18 vuotta vasta ens talvena, niin Juho on parempi pitää tyytyväisenä siihen asti. Muuten se vois nostaa hakupalkkiotaan tai jopa lopettaa juomien välittämisen. Ainahan sitä joku toinen hakija löytyis tilalle, mutta Juhossa on se hyvä puoli, että sen kautta saa väkeviäkin. Se hommaa niitä vissiin isosiskonsa kautta. Kyllä mää sen myönnän, että Juho tulis aina olemaan mua kovempi jätkä, mut en määkään mikään nössö oo. Paljon kovempi maine mulla on kuin suurimmalla osalla meiän luokkalaisista. Monet niistä ei edes vielä juo väkeviä.
– Saat kolikoita tällä kertaa. Ei oo seteleitä nyt messissä, sanon ja työnnän kasan kiliseviä euron kolikoita Juhon kouraan auton sisäpuolelle. Juho kehuskeli vasta, että Nissanin mittariin on tullu alle kahessa kuukaudessa päälle 10 000 kilsaa. Saattaa kyllä pitää paikkansakin. Jätkä näyttää lähes asuvan rakkaassa amisautossaan. Jotenkin se onnistu pääseen inssiajosta läpi ekalla yrityksellä, mut en ylläty, että se on ehtiny nyt jo rutata Micran kylkeä.
– Perkele! En mää mitään hiluja ota! Ja tässähän on liian vähän. Me sovittiin, että tää lasti on tasan kolkyt euroa, Juho vastaa.
– Ota ne vaan. Ja siinä on kolmekymppiä. Laske vaikka. Ne on Shellin pokerikoneesta. Siitä, josta ei yleensä voita mitään. Tuottaa sullekin onnea, kun otat ne.
Juho tyytyy vastaukseeni ja tunkee kolikot nahkatakkinsa taskuihin. Kaljat on jalkatilassa S-marketin muovikassissa. Juho avaa autonsa oven ja nakkaa kassin mulle. Se hetki, kun saa joltain hakijalta kaljakassin käteensä, on aina yhtä sykähdyttävä. Sitä tunnetta jään kyllä kaipaamaan siinä vaiheessa, kun alkoholin ostamisesta tulee mullekin laillista. Eihän siinä oo mitään jännitystä kävellä baariin sisään, tilata tuopillinen ja maksaa se tiskillä maksupäätteellä. Jos siis on kortilla saldoa, millä maksaa. Vaikuttaa ihan liian kliiniseltä ja tylsältä. Enemmän niitä juomia osaa arvostaa, kun yrittää ensin jostain kerätä tarpeeksi ryppysiä seteleitä tai triplata taskun pohjalla makaavien kolikoiden määrän Shellin peliautomaatilla. Ja sen jälkeen hakea juomat just vaikka 80-luvulla valmistetun ruostuneen Nissanin etupenkiltä.
Mun kaverin pikkusisko ja sen bestis näyttävät olevan jo ihan hyvässä maistissa. Breezereitä on tyhjennetty siihen malliin, ettei kestä enää kauan, kun Linda sammuu. Sen kanttori-isä saa taas hakea tytön Jeepillä kotiin ja pitää seuraavana aamuna saarnan. Kanttori ei saarnais pelkästään alkoholin ottamisesta, vaan yhtä paljon myös hänen mielestään säädyttömästä pukeutumisesta. Vaikka eivät nuo Lindat vaatteet minusta niin pahalta näytä - oikein tyylikkäät, mitä nyt melko paljastavat. Jos Lindalla ei tuo touhu pian muutu fiksumpaan suuntaan, niin isäukko jättää sen vielä perinnöttömäksi. Vaikka se vain keskituloinen kanttori onkin, niin pätäkkää sillä silti riittää. Kuulemma se on joskus nuorempana onnistunu rikastumaan sijoittamalla Nokian osakkeisiin, mutta ei oo jättäny töitään seurakunnassa, vaikka olis ihan hyvin voinu.
– Mitä sää niitä kuolaat, ei ne susta oo kiinnostuneita. Lindalle kelpaa vain vähintään viis vuotta vanhempi mies. Ja Anni ei välitä kuin lätkäjätkistä. Ei se oo koskaan antanu muille kuin lätkän pelaajille.
Jesperi oli ilmestyny mun taakse kaljatölkki kädessään. Me ollaan Jesperin kans kuljettu samoja polkuja jo esikoulusta lähtien: koettu samat bileet ja oltu samalla luokalla vuodesta toiseen. Jesperi on kai mun paras kaveri, vaikka viime vuosina se onkin muuttunu aika erikoiseksi. Jätkä on alkanu harrastamaan ompelemista ihan tosissaan ja aikoo hakea amiksen jälkeen jonneki sen alan kouluun. Tosin, en oo koskaan tajunnu, miks Jesperi edes halus amikseen metallipuolelle. Ihan turhaan se siellä aikaansa kuluttaa. Kai se ajatteli yläasteella, että on parempi tulla mun ja muiden kavereiden kans samaan paikkaan. Ja sen isä on tosi kovan luokan ammattilainen hitsaajana, joten liippaa läheltä. Mutta jotain kummia feminiinisiä piirteitä Jesperiin on tarttunu, kun se on alkanu ompelukoneellakin leikkimään. Se on seurustellu vapusta saakka yhen Iinan kans, joka käy ekaa vuotta lukiota. Iina on ihan varmasti tartuttanu siihen jonkin käsityötaudin. Jätkä ei nykyään muusta puhukaan kuin Iinasta.
– En mää ketään kuolaa. Katon vaan, että Lindalla alkaa oleen kohta taas kotiinlähtö lähellä. Pää nuokkuu jo eikä oo edes aurinko vielä laskenu.
– Anna niiden olla omissa oloissaan. Keskity ennemmin vaikka noihin, Jesperi osoittaa kohti rantaa, jossa kolme tummaverikköä päättelee parhaillaan beach volley-peliään.
– Eikö nuo oo sieltä kauppiksen urheilulinjalta? Pelaavat kai jo vähintään ykkössarjassa, vastaan ja yritän saada päähäni tyttöjen nimiä. Jasmin, Erika ja kaikista pisin taitaa olla Johanna.
– Niitähän ne. Lähtevät varmaan kotiin tekemään jotain lihashuoltoja ja aamulla seiskalta lenkille. Nuo mimmit ne ei taida paljoa bilettää, Jesperi vastaa.
– Eivät niin. Oon mää Jasminin kans kerran jutellu festarialueen ulkopuolella. Mut ei se mitään ollu ottanut, vissyä vaan joi. Arvaa vaan, oliko sitä vaikea lähestyä, kun se oli selvinpäin?
– Ja sinä et tosiaankaan ollu, Jesperi kuittaa. Kumpaakin naurattaa ja mää avaan kaljapullon hampaillani. Jesperi hommaa aina tölkkejä, mutta mun pitää saada kaljani lasipullosta. Olut ei nimittäin maistu yhtä hyvältä tölkistä. Oon tehny sen verran omaa puolitieteellistä tutkimustani asiasta. Muovipulloista nyt ei kannata edes puhua. Niistä kun vetää jotain Karhua, niin makunautinnosta ei oo tietoakaan. Melkein kuin jotain pahaa vajaasti käynyttä kotikaljaa jois.
– Tämä alue tyhjennetään nyt. Olkaa hyvä ja poistukaa tuohon suuntaan. Ilotulitusta aletaan valmistella ja tämä kaistale varataan Pyrotekniikan poikien käyttöön. Ketään ylimääräisiä ei saa oleskella täällä ilotulituksen aikana.
Mustiin vaatteisiin pukeutunu kalpeanaamainen vartija tulee komenteleen meitä lihakset pingottaen. Hiusten sivut on ajeltu koneella kaljuksi ja keskiosa vedetty piikkisuoraksi siilitukaksi kohti taivasta. Korvarengas roikkuu vasemmasta korvalehdestä ja tatuointi nousee takin kauluksen alta kaulaa pitkin kuin jollain linnakundilla. Kai vartijan pitää näyttää tuolta vaikuttaakseen edes vähän uskottavalta. Me katsellaan Jesperin kans toisiamme ja ihmetellään, miks se meille tulee rähisemään. Porukkaa maleksii ympärillä vaikka kuinka paljon ja suurin osa jo ihan päissään, toisin kuin me. Hoitais heidät ensin pois ”kaistaleeltaan” ja tulis sitten sanoon meille uudestaan. Viikonlopun aikana vietetään venetsialaisia ja sen kunniaksi ilotulitteita ammutaan ympäri kaupunkia. Meidän suosikkipaikka torin liepeilläkin on suljettu puoleenyöhön asti jonku typerän tulishow’n takia.
– Eikö pojat kuulleet, mitä sanoin? Siirtykää sata metriä tuohon suuntaan, vartija korottaa ääntään. Pari Juhon tunnetusti kuumaveristä kaveria - Markku ja Jartsa - tulee samalla paikalle ilmeisesti uteliaisuuttaan. Kumpikaan ei ehdi edes sanoa mitään, kun vartija tarttuu Markkua käsivarresta ja yrittää ohjeistaa sitä poistumaan paikalta. Ei olis kannattanu, nimittäin Markku ei tuollasia käskyjä ota vastaan. Painiksihan se sitten menee. Albanialaiset sukujuuret isänsä puolelta omaava, mutta Suomessa syntyny Markku ottaa silmänräpäyksessä vartijasta tiukan otteen. Vartija osoittautuu myös kovaksi kamppailijaksi. Me siirrytään Jesperin ja Jartsan kans sivummalle katsomaan. Samalla vartija kaataa Markun maahan, joka onnistuu kuitenkin kaatuessaan kampittamaan vastustajansa. Myös vartija rojahtaa asfaltille. Miesten taistelu jatkuu keskellä jalkakäytävää ähinän ja kirosanojen säestämänä.
– Helvetin Markku! Pitääkö sen aina hermostua noin helposti. Se tietää taas putkareissua, Jartsa noituu ja sytyttää tupakan. Samalla poliisiauton valot vilkkuu jo rantaravintolan takana. Joku on kai soittanu hätäkeskukseen tappelusta ja kytät sattu olemaan sopivasti nurkan takana. Nyt tulee Markulle lähtö.
– Ukot hei, lopettakaa. Poliisit tulee! Jesperi huutaa. Vartija hellittää heti otettaan ja yrittää nousta ylös, mutta Markulle Jesperin viesti on kuin viskaisi bensaa liekkeihin. Markku paiskaa vartijan välittömästi takaisin maahan ja jättää tämän pahasti alakynteen. Uimahallin punttisalilla vietetyt tunnit eivät näköjään oo kuluneet pelkästään rautaa silitellessä, vaan Markku on selvästi vahvassa kunnossa. Vartijan käytöksen nostattama adrenaliini yhdistettynä juuri sopivaan nousuhumalaan sopivat huonosti yhteen. Markku rauhottuu vasta, kun poliisit ottaa hänestä hallintaotteen kahteen mieheen ja uhkaa käyttää sähkölamautinta. Jätkä karjuu hävyttömyyksiä vielä siinäkin vaiheessa, kun konstaapelit puskevat riehuvaa painimestaria maijan takaosaan. Tiedän, että vaikka yöstä vetoisassa putkassa tulee pitkä, Markku röyhistelee rintaansa tapahtumalla vielä pitkään. Jos monet muut ovat kovia suustaan, niin Markku jättää puheet vähemmälle ja antaa tekojensa puhua. Osaa sekin silti katutappeluiden saavutuksillaan leuhottaa.
Poliisit kuiskuttelee keskenään jotain, jonka jälkeen toinen niistä lähestyy mua. – Ja sinä poika lähdet myös meidän matkaan. Kalja maahan ja tänne näin, konstaapeli sanoo tiukasti ja osoittaa minua. Olen niin ihmeissäni, etten tiiä, mitä sanoisin. Vaatteistaan isompia tahroja pyyhkivä vartijakin katselee kummissaan meihin päin.
– Nyt on virkavalta hieman erehtyny. Mää en oo tehny mitään, saan kerättyä rohkeuteni ja vastaan niin itsevarmalla äänellä kuin sillä hetkellä on mahollista. On mulla joskus ennenki ollu kahnauksia poliisien kanssa, mutta aina niistä on puhumalla selvitty. Poliisit ovat yleensä ihan fiksua porukkaa.
– Älä selitä siinä! Me kyllä muistetaan sinut. Pääsit meiltä aiemmin illalla karkuun, mutta nyt et lähde minnekään. Ensi yön vietät meidän tiloissa, poliisi jatkaa ja ottaa olutpulloni. Minua viedään jo kohti mustamaijaa, kun tajuan, ettei mitään ole tehtävissä. Nuo vaikuttaa just sellaisilta kytiltä, joiden päätä ei käännetä. Ukot tekevät pahan virkavirheen ottaessaan syyttömän mukaansa. Ja keneen ne mut oikein sekoittaa, kun väittävät, että olisin karannut niiltä?
– Mitä ihmettä? En oo koskaan ennen nähny teitä. Mää olen sitä paitsi alaikäinen vielä. Ette te mua voi minnekään putkaan viedä, yritän sopertaa, vaikka tiiänkin, että paljastukseni tietäisi ehkä sakkoja alkoholin luvattomasta hallussapidosta. Poliisit eivät vastaa mitään. Markku katsoo monttu auki, kun mut työnnetään kovakouraisesti istumaan häntä vastapäätä.
– No mitä vittua ne sutkin otti? Markku kysyy ihmeissään.
– Sekottivat mut johonki samannäköiseen, vastaan ja potkaisen vihaisena maijan juuri suljettua ovea. Markku näyttää jo yllättävän rauhalliselta. Juho on joskus puhunu, että Markku on ehtiny tutustua putkien sisustuksiin sen verran monta kertaa, ettei yks lisäyö kopissa häntä paljon hetkauta. Erikoista kyllä siinä mielessä, ettei Markku oo vielä edes 19-vuotias; siitä huolimatta jo kokenut valtion pahnoilla yöpyjä. Tarvitseeko tuota kuitenkaan hirveesti ihmetellä, jos kerran tässä kaupungissa on tapana heittää alaikäisiäkin lukkojen taakse.
Mun iltani näyttää päättyvän surkealla tavalla ennenkuin se ehti kunnolla edes alkaa. Hyvä, jos kerkesin puoli pulloa juoda ekasta kaljastani. Toivottavasti Jesperi kerää juomat talteen. Tai Jartsa vois väittää niitä omikseen, kun on jo täysi-ikäinen. Se on sen verran reilu jätkä, että antaa kyllä kaljat mulle takaisin. Ihmettelen, miten rauhallisena Jartsa äsken pysy. Sen uho on kans monesti jotain eeppistä. Niin pienen pieni mies, mut niin suuri suu, ettei toista samanlaista oo tullu vastaan. Jatkuvasti räksyttämässä vastaantulijoille - tutuille ja tuntemattomille. Moni pitää sitä pelkkänä pellenä, joka tosi paikassa vetäytyy syrjään nyyhkyttämään. Juhannuksena se otti köniin kahelta monta vuotta itteään nuoremmalta jätkältä. Suunsoitto ei kuitenkaan lakannu, vaan sieltä se huuteli pusikosta suu veressä ja housut kurassa niiden jätkien perään. Mut reiluudessaan Jartsa on omaa luokkaansa. Onneksi on vasta perjantai ja huominen vielä jäljellä. Mun mieli piristyy vähän, kun muistan, että yks Mira tulee ulkomaan reissultaan kotiin lauantai-aamuna. Nähtäisiin Miran kans ihan varmasti viimeistään illalla.
Poliisiauto kaasuttaa matkaan. Näen ikkunasta, miten vartija jää juttelemaan kavereideni kans. Mitään riitaa ei näytä enää olevan. Markun ja mun matka poliisiasemalle sujuu hiljaisuuden vallitessa. Markku huomaa, miten tilanne harmittaa mua ihan tarpeeksi eikä halua kysymyksillään vääntää veistä haavassa. En pysty vieläkään käsittämään, miten poliisit voi viedä alaikäisen putkaan yöksi. Missään lakikirjassa ei varmasti sallita sellasta.
– Jos oisivat soittaneet kotiin ja tajunneet, että porukat on 3000 kilometrin päässä täältä ja mää yksin kotona kaks viikkoa, niin mitähän ne sitten olis tehneet? Soittaneet jonnekin vitun lastensuojeluun vai, sanon Markulle katkaistakseni hiljaisuuden. Markku hymähtää, mutta vaikuttaa olevan ajatuksissaan. Luultavasti miettii yhtä uimahallin jumppaohjaajaa, jota se yrittää kuulemma lämmitellä päivästä toiseen.
Poliisilaitos näkyy jo ikkunoiden kalterien välistä. Porukkaa on paljon liikkeellä ja kadut täynnä nuorisoa. Näkyy siellä myös vanhempaa väkeä, ovat luultavasti ravintoloihin päin menossa. Poliisilaitoksen viereisellä tyhjällä tontilla seisoo muutamia liivijengiläisiä. Mitähän hittoa ne poliisiaseman liepeillä aikaansa kuluttavat? Luulis, että tuo porukka pysyis mahdollisimman kaukana laitokselta silloin, kun eivät ole siellä pidätettyinä. Mustamaija kurvaa onneksi kauas liiviläisistä. En jaksa kuunnella sieltä suunnalta minkäänlaista vinoilua.
– Ulos sieltä. Älkääkä alkako riehumaan, ettei tarvitse raudoittaa teitä, komentaa koko ajan enemmän äänessä ollut konstaapeli. Sen verran tunnen poliisien arvomerkkejä, että hän taitaakin olla peräti ylikonstaapeli. Mehän ollaan Markun kans varsinaisia karjuja, kun ei pelkkä vanhempi konstaapeli riitä saamaan meitä aisoihin. Tilanne tuntuu irvokkaalta.
Mietin, että vaikka makaanki pian täysin syyttömänä telkien takana, en suo poliiseille sitä iloa antamatta jollain tavalla takaisin. Toinen poliiseista kävelee Markun kans jo lähellä poliisilaitoksen ovea, mutta mää istun edelleen maijan penkillä. Viivyttelen ulos tulemista tarkoituksella. Aivoni surraavat, kun pohdin, minkä nasevan kommentin keksisin huutaa noille kahdelle idiootille, jotka pilasivat iltani. Ylikonstaapeli patistelee mua pihalle. Vedän syvään henkeä ja karjaisen niin lujalla äänellä kuin pystyn:
– ÄÄLIÖSIAT!!!!!!!
Kommentit
Lähetä kommentti