Hyppääjät


Matkaa kalliokielekkeeltä alas on tarkalleen‭ ‬14,80‭ ‬metriä.‭ ‬Edessäni kauas silmien kantamattomiin jatkuva vedenpinta tarjoaa hypyille suhteellisen pehmeän laskualustan,‭ ‬vaikka vesipatja ei koskaan olekaan täysin‭ ‬kivuton elementti.‭ ‬Enemmän minua pelottavat vedenpinnan alla piilevät kivet ja uppotukit,‭ ‬joita toisinaan tulee vastaan. Viime keväänä jalkapohjani hipoivat vaarallisen läheltä hypyn laskeutumispaikan lähistöllä kellunutta tukkia. Tumma vesi oli muodostanut sille näkösuojan kuin saalistaan vaanivalle alligaattorille etelän lämpimillä vesillä. Sen havaitseminen korkealta kielekkeeltä oli sula mahdottomuus. Riskejä ei aina osaa ottaa tarpeeksi huomioon. Niin hienolta tuntuu, kun polskahtaa vapaapudotuksesta nauttien meren äärettömään syvyyteen. 

Turvallisena pitämältäni laskeutumispaikalta ei tarvitsisi siirtyä montakaan metriä sivummalle,‭ ‬niin vastassa olisi kivenlohkareiden ja epätasaisesti veteen laskeutuvan kallioseinämän muodostama‭ ‬surmanloukku. Tikarinterävät kivet eivät antaisi armoa sille, joka niiden syleilyyn putoaisi. Katseeni pysähtyy pitkäksi ajaksi tuijottamaan tuota jo satoja tuhansia vuosia paikallaan pysynyttä näkymää. Tiedän, että kivikkoon on joku itsetuhoinen mies aivan hiljattain hypännyt pää edellä. Isku oli ollut niin kova, että halvaantumisesta ja sitä myötä henkiin jäämisestä ei ollut pelkoa. Lähtö tästä maailmasta näyttäytyi hänelle energisenä ja uljaana. Huomattavasti komeampi kuolema se taatusti oli kuin vetää purkillinen kolmiolääkkeitä ja odottaa tuskien keskellä väistämätöntä. Niin kamalalta kuin sellainen kuulostaakin. 

– Miro‭! ‬Sun vuoros hypätä, Erno huutaa viereiseltä kielekkeeltä,‭ ‬jonne he siirtyivät aiemmin Jarmon kanssa.‭ Vetäydyin itse hetkeksi sivummalle, sillä halusin olla omien ajatusteni keskellä. Enkä tykkää hyppiä tuolta kielekkeeltä. Se on mihin vuorokaudenaikaan tahansa vaarallisempi kuin isompi kielekkeistä, jolta yleensä ponnistamme. Jos hyppy kapealta ja voimakkaasti alaspäin viettävältä alustalta epäonnistuisi edes vähän, olisi riski joutua pyörätuoliin todellinen. Hypyn täytyy osua vedessä juuri oikeaan kohtaan tai seuraukset voivat olla peruuttamattomat. 

– Mä pidän vähän taukoa vielä.‭ ‬Hyppikää te! Anna mennä Jape, huudan takaisin.‭ ‬Jarmo ponnistaa samantien korkealle ilmaan ja katoaa näkökentästäni. Sekunnin murto-osia myöhemmin kuuluu loiskahdus, jota seuraa Jarmon innostunut hehkutus onnistuneen hypyn vuoksi. Kyllä hänkin sen tietää, että tuolta kohdalta loikkaamisessa on omat riskinsä, mutta ehkä juuri se siinä kiehtookin. Hyppääminen saavuttaa äärimmäisyydessään brutaalimaisia ulottuvuuksia. Erno seuraa perässä hetken päästä ja ponnistaa tasajalkaa kohti sameaa vettä. Otan repustasi toisen pyyhkeen ja kiedon sen harteilleni. Ilma on kyllä vielä kesäisen lämmin, mutta tuuli puhaltaa syksyä enteillen vettä valuvaa kehoani vasten saaden ihoni nousemaan kananlihalle. Vesikään ei tunnu enää niin lempeältä kuin miltä se auringon säteiden alla näyttää. Valo taittuu pinnasta ihmeen kirkkaasti, vaikka vesistö onkin sameudessaan masentava verrattuna monien muiden maiden kalliohyppypaikkoihin. Puhuimme Ernon kanssa, että tämä viikonloppu jäisi viimeiseksi hyppyreissuksi ennen ensi kesää. Kylmyys haittaisi jatkossa harrastusta liikaa ja saisi harkintakyvynkin horjumaan. Ensi kesänä aikaa olisi muutenkin enemmän.

Vuoden mittainen varusmiespalvelukseni lähestyy loppusuoraa,‭ mutta vielä olisi satakunta aamua jäljellä. Vaikka viihdynkin armeijan harmaissa hyvin, olen hylännyt ajatuksen kadettikouluun hakeutumisesta ja suvun perinteiden jatkamisesta. Isäni pitää selvänä, että hänen ainoasta pojastaan tulee upseeri; vaihtoehdoista ei ole edes keskusteltu. Hän aikoo everstiluutnantin arvovallalla huolehtia siitä, että saan parhaat mahdolliset valmiudet sotilasuralleni. Hänelle en ole vielä kertonut muuttuneista suunnitelmistani, mutta jossain vaiheessa aion järkyttää hänet totaalisesti. Katselen Ernon ja Jarmon riemua ja palautan mieleeni isäni pitämän saarnan:

‭– ‬Valmistaudu sitten kadettikoulun pääsykokeisiin paremmin kuin mihinkään muuhun asiaan aiemmin.‭ ‬Niissä täytyy onnistua. Sinne ei oteta miehiä, jotka eivät suorita täysillä. Minä en voi asemastani huolimatta puhua sinun puolestasi. Meidän suvustamme löytyy kolme kenraalikuntaan kuuluvaa ja kaksi everstiä ennen minua. Ja minut ylennetään viimeistään vuoden kuluttua. Odotan, että sinusta tulee vähintään esikuntaupseeri ja toivottavasti jopa kenraali.

Olin lähellä sanoa isälleni suorat sanat.‭ Tyydyin kuitenkin vielä pysymään hiljaisena kuunteluoppilaana. Ilmoittaisin päätöksestäni hänelle myöhemmin. Pelkään hänen reaktionsa lisäksi sitä, kestääkö vanhenevan miehen terveys uutistani. Reagoisiko hän shokkiin sydämellään, joka ei rytmihäiriöiden jäljiltä ole täydessä kunnossa? Aiheutin hänelle jo ison pettymyksen joitain vuosia sitten, kun lopetin tavoitteellisen kilpahiihdon. Vaatimustaso aikuisiän kynnyksellä nousi kaltaiselleni vähemmän lahjakkaalle hiihtäjälle liian kovaksi. En enää kestänyt kasvaneita harjoitusmääriä. Vaikka tunsin itseni epäonnistujaksi lopetettuani, oli päätös täysin oikea. Ei minusta olisi uutta juhamietoa tullut. Isälleni se tarkoitti sosiaalisten verkostojen murenemista, kun iltoja ei enää voinut viettää latujen varsilla muiden hiihtäjien vanhempien kanssa. 

Isäni laittoi vielä myöhemmin älypuhelimen käyttöön‭ kykenemättömänä vanhanaikaisen tekstiviestin: ‬”Unohdin sanoa, että pyysin erästä kadettikoulun opettajaa preppaamaan sinua pääsykokeisiin.‭ ‬Katsotaan sille‭ ‬joku‭ ‬sopiva ajankohta.‭” ‬Poistin viestin välittömästi siihen vastaamatta.‭ ‬Vaikka puolustusvoimat tarjoaisikin varman toimeentulon ja olisi luotettava työnantaja,‭ ‬haluan jotain muuta.‭ ‬Suvun perinteet saavat puolestani katketa.‭ ‬Aion arkkitehdiksi ja olen tehnyt tarkat suunnitelmat,‭ ‬miten valmistaudun yliopiston pääsykokeisiin.‭ ‬Monet kaverini ovat sanoneet,‭ ‬että haaveilen sellaisesta,‭ ‬joka ei ole realistista.‭ ‬Keskinkertainen lukiotodistukseni ei heidän mielestään riitä vaativiin arkkitehtiopintoihin.‭ ‬En välitä muiden kommenteista,‭ ‬vaan aloitan‭ ‬uuden perinteen suvussamme.‭ ‬Sitä en vielä‭ ‬tiedä,‭ ‬mille alalle tulevat lapseni suuntaavat,‭ ‬mutta arkkitehtisuku kuulostaa korvaani paremmalta kuin upseerisuku.‭ 

WhatsApp kilahtaa uuden pikaviestin merkiksi.‭ ‬Janikan viesti saa minut haukkomaan henkeäni‭ järkytyksestä. En meinaa hetkeen saada kunnolla happea ja oloni muuttuu sumuiseksi: ”Ajettiin äitin kans kolari Tuusulanväylällä, äiti vietiin ambulanssilla sairaalaan, mutta on tajuissaan. Mulla sattuu käteen ja niskat vähän nitkahti. Soittelen myöhemmin, mutta se leffaan meno tänään pitää perua. Vievät mutkin sairaalaan tarkistettavaksi.” Päässäni on pyörinyt koko viikonloppuvapaiden ajan monenlaisia ajatuksia ruuhkaksi asti. Tätä ei olisi enää tarvittu. Huolehdin läheisteni hyvinvoinnista muutenkin monesti liikaa. Itsestäni huolehtiminen tahtoo unohtua, kun murehdin muiden asioita yökaudet. Varuskunnassa täytyy olla takaisin jo reilun vuorokauden kuluttua. Janika kaipaa varmasti tukea onnettomuuden jälkeen, mutta minusta ei siihen nyt ole. Millainen mies ei pysty antamaan tyttöystävälleen tukea silloin, kun tämä sitä eniten tarvitsee? No, varusmies ei ainakaan.  

Väkisinkin minua vaivaa se,‭ että katkeavatko välit isääni kokonaan, kun kieltäydyn upseerinurasta. Hän on varsin perinnetietoinen mies sanan varsinaisessa merkityksessä. Suunta elämälleni on annettu jo synnytysosastolla. Onneksi sain ensimmäisen maastopukuni kuitenkin vasta 10-vuotiaana eikä lusikkahaarukan tehokasta käyttöä tarvinnut opetella ennen varusmiespalveluksen alkua. Niitäkin keittiön laatikostosta kyllä löytyy yllin kyllin. Kotimme muistutti yhdessä vaiheessa pientä varusvarastoa. Lopulta äitini kyllästyi tavarapaljouteen ja hävitti suurimman osan isän kotiinsa kantamista armeijan ylijäämävarusteista. Hyvä puoli on, että taustani helpotti huomattavasti sopeutumista armeijan sääntöihin ensimmäisten palvelusviikkojen aikana. Monilla muilla alokkailla siviilielämän pölyjen pois peseminen kesti kauemmin. 

Monta kertaa olen‭ miettinyt, minkä ihmeen auringonpistoksen saaneina isäni ja äitini ovat aikoinaan päätyneet yhteen. Periaatteessahan kaikki osuu kohdalleen: salskea nuori upseeri rakastuu kauniiseen, suomenmestaruuksia jalkapallossa voittaneeseen poliisinaiseen. Siihen yhtäläisyydet sitten päättyvätkin. Isäni on vienyt elämässään pedanttiuden ja kaavamaisuuden huippuunsa. Edes armeijassa päiväkohtainen ohjelma ei ole niin tarkkaan laadittu kuin isälläni. Äitini kelpaisi enemmän hulttiopoliisiksi, jonka kielenkäyttö muistuttaa karskia merimiestä ja jonka kannabiskokeilut eivät jääneet vain muutamiin kertoihin kapinallisina nuoruusvuosina. Minussa on ripaus heitä kumpaakin. Tähän saakka olen perinyt enemmän isäni piirteitä, joskin äitini luonnonlapsimainen luonne on alkanut porautua sisälleni aiempaa enemmän. Hänen kaltaistaan vapaata sielua minusta ei kuitenkaan voisi koskaan tulla. Enkä antaisi koristella kehoani kymmenillä tatuoinneilla. 

Äidilleni on sinänsä ihan sama,‭ ‬mihin ammattiin hakeudun, kunhan vain hakeudun johonkin. Hän ei pidä laiskottelusta, vaikka aika boheemi ihminen onkin. Ainoaksi ohjeekseen hän on minulle antanut, että kannattaa seurata sydäntään ja hakeutua sellaiselle alalle, mikä kiinnostaa ja kolahtaa. ”Paskakaivonkin tonkimisesta nauttii, jos se tuntuu omalta”, hän on joskus sanonut. Tuo asenne auttoi äitiäni selviämään ilman henkisiä kolhuja hänen jouduttuaan median ryöpyttämäksi rasistisiksi tulkittujen lehtikommenttiensa vuoksi. Herkkänahkaisempi nainen olisi musertunut. Äitiini kohu vaikutti ainoastaan siten, että hän päätti jättää kommentit virkansa puolesta jatkossa antamatta. Emme puhu tulevaisuudesta koskaan kolmistaan - minä, isä ja äiti siis. Se on parempi niin, sillä kolmen vahvan persoonan ja monista asioista eri tavoin ajattelevan ihmisen kesken äänenpainoja nostattava törmäyskurssi olisi todennäköinen. 

– Miro‭! Nimipäiväsankari. ‬Tuu hyppimään nyt! Tuuli yltyy, kohta joudutaan luultavasti lopettamaan.

Katson ääntä kohti,‭ ‬mutta tyydyn vain nyökkäämään tuskin näkyvästi. Pojat saavat nyt hyppiä minunkin edestäni. Janikalta tullut viesti vei hyppyintoni. Nousen ylös ja vedän housut jalkaani. Ihoni tuntuu suolaisen nihkeältä. Suihku tekisi terää, mutta käytännössä laittoman hyppypaikan luota sellaista on turha etsiä. Kylpylätasoiset palvelut eivät ole kalliohyppääjille arkipäivää, vaan harrastajien täytyy tottua tiettyyn askeettisuuteen. Hiivin lähemmäs kielekkeen reunaa. Hätkähdän, kun tajuan, mitä ajattelen: hyppy alas ja kaikki tuska katoaisi. Murheet häipyisivät korvieni välistä. Ei enää koskaan piinaavia migreenikohtauksia, ei enää typeriä pikkuriitoja Janikan kanssa, ei enää jatkuvaa epävarmuutta tulevasta. Kivikko jopa houkuttelee hyppäämään turmioon, mutta itsesuojeluvaistoni on onneksi voimakas. Torjun kaikki synkät ajatukset päättäväisesti. Lopulta mieleni tekisi nostaa keskisormeni kohti kivikkoa ja haistattaa sille pitkät. 

Yritän soittaa Janikalle,‭ mutta hän ei vastaa. Laitan viestin, vaikka aavistelen hänen olevan edelleen ambulanssissa matkalla kohti sairaalaa. Seuraavasta vuorokaudesta tulisi pitkä ja epätietoisuutta riittäisi. Miten kaikki asiat voivatkin kasaantua tällä tavalla? Olen helpottunut, että armeija on sujunut hyvin ja olen lähes nauttinut olostani siellä. Tunnen oloni kotoisaksi, mutta en niin kotoisaksi, että haluaisin jatkaa armeijan leivissä kauempaa kuin laki reserviupseereita velvoittaa. Jos en viihtyisi siellä, niin asiat kasaantuisivat vielä pahemmin. Joidenkin tupakaverieni saamat hermoromahdukset ja raivokohtaukset ovat ihmetyttäneet minua. Toisaalta olen alkanut ymmärtää niitäkin. Ehkäpä hekin pyörittelevät päänsä sisälle kasaantuneita asioita? Silti minun oli vaikea hyväksyä sitä, että jääkäri Moisio tyhjensi varastamansa öljypullon tuvan lattialle. Ja luisteli siinä paljain jaloin kädet pystyssä kuin mikäkin mielipuoli. Moisiolle tempaus tiesi passitusta takaisin kotiin kasvamaan. 

– Vaivaako jokin‭? ‬Missasit päivän parhaat hypyt,‭ ‬Erno saapuu luokseni itseään pyyhkeellä kuivaten. Jättimäisellä Hessu Hopon kuvalla koristeltu pyyhe saisi minut jonain toisena hetkenä nauramaan.

‭– ‬Ei huvittanut enää.‭ ‬Ja vesi on jo turhan kylmää,‭ ‬vastaan lyhyesti.‭ ‬En‭ ‬kerro pojille vielä‭ ‬onnettomuudesta.

‭– ‬Eihän sitä aina jaksa. Mutta kuule, ens kesänä hypitään taas. Houkuttelen Sallankin matkaan. Jos enää seurustellaan silloin, Erno miettii.

‭– ‬Miten niin jos? Tehän olette olleet pienen ikänne yhdessä.

‭– Niin, mutta mistäpä näistä aina tietää. Tässä iässä voi vielä harkita muutakin, Erno vastaa silmäänsä iskien. 

Ihmettelen Ernon äänensävyä.‭ ‬14-vuotiaasta asti Sallan kanssa seurustellut mies ei ole koskaan ennen puhunut mitään tuollaista. Kuittaisin sen vitsailuksi, joka ei tarkoita mitään, ellen tietäisi Ernoa niin jämptiksi mieheksi. Hän etenee elämässään kuin juna: ei sekoile eikä astu harhapoluille,‭ ‬vaan toimii aina kuten on suunnitellut.‭ ‬Hänestä löytyy paljon isääni.‭ ‬Tuollaisilla asioilla vitsailu ei ole hänelle ominaista.‭ ‬Ernon elämän analysointi unohtuu,‭ ‬kun Janika viestittää minulle:‭ ‬”Ambulanssissa,‭ ‬kivut yltyvät,‭ ‬nyt en pysty vähään aikaan käyttämään puhelinta.‭ ‬Kädessä on vissiin murtuma,‭ ‬vievät kai suoraan leikkaussaliin.‭ ‬Et pääse ainakaan tänään vielä katsomaan mua.‭”

Käteni vapisevat‭ silkasta pelosta. En kai voi kuin odottaa. Tutustuin Janikaan juuri ennen astumistani valtion palvelukseen alkuvuodesta. Eihän se ollut mikään hedelmällinen lähtökohta alkavalle suhteelle, mutta ihmeen hyvin suhteemme on silti kehittynyt. Varusmiesjohtajakaudellani lomien määrä on lisääntynyt, joten olemme pystyneet viettämään koko ajan enemmän aikaa Janikan kanssa. Joskus mietin sitä, miten suhteemme muuttuu sitten, kun palaan siviiliin. Jos kaikki onkin ollut vain kaunista jääkärin unta eikä kestäkään normielämää.

Seuraan Ernoa ja Jarmoa kohti metsäaukeaa,‭ jonne jätimme läskipyörämme. Pitkä kotimatka vilkasliikenteisen autotien pientareella ei houkuttele, mutta muutakaan vaihtoehtoa paluumatkalle ei nyt ole. Jäsentelen kävellessäni, mitä isoja tekoja aion tehdä seuraavina kuukausina. Taidan kirjoittaa ne kotiin päästyäni jopa ylös ja jakaa somessa, jotta ne eivät jää pelkästään omaan tietooni. Lista muodostuu kohta kohdalta hämmästyttävän selkeäksi - melkein kuin se olisi järjestelmällisen isäukkoni laatima: 

1‭) ‬ilmoitan isälleni, että käyn armeijan hyvällä motivaatiolla loppuun, mutta en hae kadettikouluun, 2) menen heti armeijasta kotiuduttuani valmennuskurssille ja teen kaikkeni, jotta pääsen opiskelemaan arkkitehdiksi, 3) jätän satunnaiset yövuorot ravintolan ovimiehenä pois, sillä ne vain sekoittavat unirytmiäni eivätkä ole hyväksi migreenilleni, 4) kysyn armeijan jälkeen entiseltä esimieheltäni, pääsenkö videovuokraamoon taas töihin, sillä siellä ei tarvitse tehdä yötyötä ja asiakkaatkin ovat pääsääntöisesti selvin päin, 5) menen tutkimuksiin, jotta syy migreenikohtauksilleni selvitettäisiin juurta jaksaen. Särkylääkkeiden syöminen saa loppua, 6) alan käydä suunnistusseuran iltarasteilla, jota olen pitkään suunnitellut, 7) lopetan nuuskan käyttämisen (jos pitkäaikaisena käyttäjänä siihen kykenen), 8) ostamme Janikan kanssa kihlasormukset, kunhan hän saa ensin kätensä kuntoon, ja muutamme asumaan yhteen, 9) otamme koiran, luultavasti englanninsetterin tai japaninpystykorvan, 10) ostan äidilleni ruusuja ja menen isäni kanssa sotilasmusiikkikonserttiin (nämä kaksi voidaan toteuttaa milloin vain ja useamman kerran).

Samalla,‭ ‬kun lähdemme polkemaan metsäaukiolta kapoista kinttupolkua pitkin kohti läheistä metsäautotietä, äitini lähettää minulle WhatsApp-viestin. Hän hallitsee nykyaikaisten viestisovellusten käytön isääni paremmin: ”Onneksi olkoon! Sinusta on perkele vieköön hetki sitten tullut eno. Terve poikavauva tuli maailmaan ihanan itkun säestämänä. 51 cm ja 3,9 kg. Riina voi hyvin.” Siskoni on siis synnyttänyt esikoisensa samaan aikaan, kun rakas tyttöystäväni matkaa ambulanssilla sairaalaan paikattavaksi. Purskahdan itsekin lähes itkuun, kun ajattelen, miten päivässäni ovat sekoittuneet iloiset ja surulliset tapahtumat. Melkein kuin olisin kokenut maailman pienoiskoossa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kovisten venetsialaiset

Veteraani