Veteraani

Elämää nähnyt vanha mies istui ajatuksissaan korkeushyppypatjojen viereen kannetulla puupenkillä. Hänellä oli yllään Suomen lipuilla koristeltu verryttelypuku, jaloissaan valkoiset piikkarit ja päänsä suojana vihreä lippalakki, johon oli ommeltu urheiluseuran logo. Hoikka olemus kertoi, että mies oli pukeutunut urheiluvaatteisiin ennenkin. Ihan niin ajokoiramaiselta hän ei sentään näyttänyt kuin hetki sitten rataa kiertäneet nuoremmat juoksijat; heille urheilu oli edelleen tavoitteellista. Penkille avatun käsiohjelman lähtölista paljasti, ketkä radan valtaisivat seuraavana: Miehet - yli 80-vuotiaiden sarja.

– Vaari, lupaathan, että tämä on viimeinen kerta, kun kilpailet, miehen teekkarihaalareihin pukeutunut lapsenlapsenlapsi Ilona toivoi ja ojensi isovaarilleen juomapullon. Ilona oli kokenut elämänsä kauheimpia hetkiä seuratessaan vaarinsa selviytymistaistelua muistuttaneita kilpailuja. Hän ei ymmärtänyt, että ikämiehen olo ei tuntunut yhtään niin pahalta kuin se ehkä katsojasta näytti. Eikä sellaista liikuntaa karsastavalta tytöltä voinut odottaakaan.

– Tässä iässäkö muka lopettaisin! Älä höpsi. Tänä kesänä on vielä monet kilpailut edessä. Nämähän ovat vasta piirin kevätkisat. SM-kisat odottavat heinäkuussa ja sinne minäkin tähtään.

– Olen tosissani! Ilona korotti ääntään niin paljon kuin kehtasi. – Sinä pelaat vaarallista peliä. Sinun kehosi ei kestä enää rääkkiä. Kuolet vielä joku päivä tuonne radalle ja sitä minä en halua.

– En minä minnekään radalle kuole. Päinvastoin, kuolisin ehkä piankin, jos lopettaisin juoksemisen. Me jo kavereiden kanssa tuossa puhuttiin, että tehdään loppukuusta oikea tehotreeni ja juostaan kaksi…

– Älä, minä en halua tietää enempää. Tajuatko, että me kaikki olemme huolissamme sinusta? Ei melkein 90-vuotiaan ihmisen paikka ole urheilukentällä kuin korkeintaan katsomossa. Jos enää sielläkään. Sydämesi ei tykkää tuollaisesta, Ilona yritti.

– Antaa muiden vaan lopettaa, mutta minä jatkan. Niin kauan jatkan kuin juokseminen tuntuu hyvältä. Yrittäkääpä estää!

– Tiedätkö vaari, että sinä olet varsinainen änkyrä, Ilona sanoi kuulostaen enemmän alistuneelta kuin hyökkäävältä. – Kaikkien jukuripäiden kuningas, ei voi muuta sanoa, Ilona jatkoi ja laittoi samalla villaiset lapaset käsiinsä suojaamaan tuulelta.

– Voi kiitos. Niin olenkin. Mutta olenpa sitten mitä vaan, niin juoksemista en jätä. Kerro sellaiset terveiset äidillesi. Ja käske hänen viedä sanaa eteenpäin isälleen. Hehän sinut tänne lähettivät, eikö vaan?

– Ihan vapaaehtoisesti minä tänne tulin. Vapun vietto saa jo riittää tältä vuodelta. Ei kukaan jaksa enää tänään juhlia, Ilona sanoi eikä kertonut, että oli nukkunut viimeksi ennen vappuaattoa. Hän tiesi, että sellaisia hetkiä, jolloin hän saisi olla kahdestaan isovaarinsa kanssa, ei tulisi enää liikaa. Varsinkaan jos vaari ei suostuisi lopettamaan silkkaa hulluutta lähentelevää juoksuharrastustaan. Senkin vuoksi tuokio urheilukentällä voitti väsyneet vapun rääppiäiset kävelykadun terasseilla.

– Helge, älä unohda tätä, kaksikon taakse ilmestynyt Alpo piti pukuhuoneeseen jäänyttä numerolappua kädessään. Alpon verryttelypuvun rintamuksessa komeili jo samanlainen lappu. Numeron alapuolelle painettu sydänlääkkeitä valmistavan firman mainos tuntui tilanne huomioiden koomiselta. Alpon treenatut käsivarret pullistuivat t-paidan hihojen suista hänen ojentaessa numerolappua Helgelle. Vanhemmalla iällä aloitettu säännöllinen voimaharjoittelu oli yksi parhaista päätöksistä, mitä entinen hovioikeudenlaamanni oli koskaan terveytensä eteen tehnyt. Miehen uuden sähköauton näki kuntosalin parkkipaikalla jopa varmemmin kuin kotipihassa.

– Vaari lopettaa kilpailemisen. Tästä tulee hänen jäähyväisjuoksunsa, Ilona vastasi kuulostaen siltä kuin asiasta olisi juuri päätetty.

– Helge, mitä ihmettä? Et kai sinä aio kilpakenttiä noin nuorena jättää, Alpo suorastaan ihmetteli. Hän oli aina ollut siinä uskossa, ettei Helge lopeta urheilemista koskaan, kun on kerran sen makuun päässyt.

– Ilona puhuu omiaan. En minä mitään ole lopettamassa, Helge korjasi äkkiä. – Otetaanpa Alpo kuule muutama räväkkä lämmittelyveto tässä nurmikolla, Helge keksi ja nousi ylös niin äkillisesti, että Ilona saattoi kauhukseen lähes kuulla nivelten paukkeen. Alpo ei heti hoksannut, mistä oli kyse, mutta säntäsi hetken päästä toverinsa perään. Nurmikolla keihäitä lajitellut toimitsija jäi melkein kaksikon alle. Lämmittely keskeytyi pian, kun särähtelevistä kaiuttimista kajahti kenttäkuuluttajan ääni: 

– Sarjan vanhin osallistuja on jo 89-vuotias Helge Honkola, joka juoksi puolimaratonin vielä 80-vuotiaana. Annetaan Helgelle raikuvat aplodit!

Alpo ja sarjan kolmas juoksija Uolevi olivat hekin jo reilusti 80 vuoden rajan ylittäneitä, mutta Helge oli heidän rinnallaan sarjan todellinen grand old man. Vaikka veteraaniyleisurheilussa ei enää jaettu rahapalkintoja tai tavoiteltu rahakkaita sponsorisopimuksia, oli jokaisen kilpailuvietti sen verran hyvin tallella, ettei kisoihin lähdetty pelleilemään. Helge ja Alpo palasivat lähtöalueelle ja puristivat kilpakumppaninsa kättä. Hetki ennen kilpailusuoritusta oli vielä hyvin aikaa pienelle leikinlaskulle.

Edessä odottava 1500 metrin juoksu tarkoitti nopeus- ja kestävyysominaisuuksien saumatonta sekoittamista koko kroppaa jäytävällä tavalla. Helgen ikäisten miesten kohdalla ei tosin voinut enää puhua niinkään nopeudesta; enemmän kyse oli siitä, kestäisivätkö ikämiehet koitoksen loppuun asti. Silti kukaan kolmikosta ei tahtonut edetä etanavauhtia, vaan mahdollisimman kovaa ja mahdollisimman energiatehokkaasti. Ja hyvänä tavoitteena he pitivät lisäksi sitä, että kukaan ei pyörtyisi tai menettäisi tajuntaansa. Sellaistakin oltiin veteraanikisoissa monta kertaa nähty. Sen vuoksi oli täysin luonnollista, että ambulanssi päivysti kentän reunalla koko tapahtuman ajan jatkuvassa valmiudessa.

Starttipistooli ampui lähtölaukauksen, mutta kukaan osallistujista ei ampaissut matkaan räjähtävällä nopeudella. Kaikkien kolmen jalka nousi verkkaisesti mutta päättäväisesti. Jo muutaman minuutin odottelu lämmittelyvetojen jälkeen aiheutti veteraaneille sen, että lihaksisto kangistui ja alku tuntui vaikealta. Takasuoran jälkeiseen kaarteeseen päästyään he saavuttivat jo tasaisen rytmin. Askel ei kuitenkaan ollut taloudellinen tai hiipivän pehmeä. Eteneminen oli verrattain raskasta ja nuoremmista varmasti pelottavankin näköistä. Miksi vanhojen miesten täytyi vielä rääkätä itseään? Eikö missään vaiheessa elämää koita hetki, että elo olisi pelkkää nautintoa ja ylimääräiset ponnistelut saisi jättää nuoremmille? Jos Helgeltä kysyttiin, niin nuoret eivät vain ymmärtäneet. Lähes neljän ratakierroksen kiertäminen etäisesti juoksemista muistuttavalla tavalla oli juuri sitä nautintoa, mitä ikääntynyt kroppa ja mieli tarvitsivat.

Juoksijoiden järjestys radalla ei vaihdellut kuten ammattilaisurheilussa, vaan vakiintui nopeasti: Alpo porukan nuorimpana oli kärjessä, toisena juoksi häntä reilun vuoden vanhempi Uolevi ja perää piti arvokkaasti Helge. Kukaan heistä ei juoksemiseen keskittyneenä kuullut, mitä kuuluttaja taustalla puhui. Mutta harvalukuisen yleisön kannustuksen he kuulivat. Kuten kaikissa kisoissa, Alpon tueksi oli tullut joukko hänen kannattajiaan, joiden äänekkäät ”Alpo, Alpo, Alpo...” -huudot kaikuivat stadionilla taukoamatta. Itsetehtyjen banderollien tekstit kehottivat Alpoa tekemään ennätyksen. Uolevi oli jo lähes silmänpainetaudin sokeuttama, mutta pystyi ihailtavasti juoksemaan ilman avustajaa. Toisen kierroksen päätyttyä Helge noteerasi Ilonan maanittelun radan varrella: 

– KESKEYTÄ!! KESKEYTÄ!! Ei sinun tarvitse enää todistaa kenellekään mitään! Kuuletko? Tuo on silkkaa hulluutta, hän vaati isovaariaan lopettamaan terveydellään leikkimisen ja keskeyttämään juoksemisen välittömästi.

Helge väisti kehotuksen ja soi tytölle lyhyen katseen jatkaen kolmannelle kierrokselle. Hän ei pitänyt etenkään poikansa harjoittamasta liiallisesta hyysäämisestä, vaikka toisaalta ymmärsikin häntä. Elämässään liian monia traagisia asioita kokenut poika ei halunnut vielä menettää isäänsä. Ikävintä oli, että Helgen poika oli onnistunut tartuttamaan saman stressitason tyttäreensä - siis Ilonan äitiin. Aiemmin Ilonan äiti oli Helgen silmäterä, mutta viime aikoina tämä oli muuttunut iloa hänen elämäänsä tuovasta lapsenlapsesta hössöttäväksi uranaiseksi. Ilonaa Helge sen sijaan arvosti paljon ja oli oikein mielissään, että tämä oli tullut seuraamaan hänen juoksukilpailuaan, vaikka tyttö olikin ilmiselvästi äitinsä ja pappansa asialla. Helgelle Ilona oli edelleen se sama lettipäinen pikkutyttö, jolle piti opettaa koko päivän erilaisia korttitemppuja.

Kilpailua oli vielä noin puolet jäljellä. Uudesta ennätyksestä Helgen oli tänä vapunpäivänä turha haaveilla, mutta maaliin asti hän jaksaisi vaikka pää kainalossa. Keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto, vaikka oikean polven vanha vamma hieman muistuttelikin itsestään. Juuri jäiden otteesta vapautunut meri pauhasi ihan stadionin vieressä kuin talven jälkeen irti päässyt sonni laitumella. Vaahtopäisten aaltojen iskeytyminen rannan kivikkoon toi Helgen mieleen vanhan amerikkalaisen elokuvan alkukohtauksen. Filmin nimi ei enää muistunut mieleen, mutta New Yorkiin se hänen muistinsa mukaan sijoittui. Ilona jaksoi aina puhua siitä, miten meri rentouttaa ja saa mielen virkeäksi. Juoksemista vesistö ainakin virkisti enemmän kuin asfaltoidut parkkipaikat, jotka useimpia stadioneita reunustivat. Kierros tuntui lyhyemmältä, kun silmille tarjottiin visuaalista karkkia.

Alpo ja Uolevi menivät jo kaukana edellä. Ilman ihmeitä Alpo ottaisi Helgen vielä kierroksella kiinni. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä. Helge olisi joka tapauksessa nopein yli 85-vuotiaista, kun muita sen ikäisiä ei ollut saapunut lähtöviivalle. Hänen pitkäaikainen kilpakumppaninsa, kolme kuukautta Helgeä nuorempi Martti oli joutunut perumaan osallistumisensa sydänvaivojensa takia. Näinkö tässä oli käymässä, että ikätoverit luopuivat hyvästä harrastuksesta yksi toisensa jälkeen? Kohta kilpailuissa ei näkisi enää ketään 1930-luvulla syntyneitä, vaan vanhimmat toverit olisivat nuorekkaita 40-lukulaisia. Helge mittasi aikaa nykyään vuosikymmenissä. Sitä lyhyemmille ajanmääreille ei ollut hänen mielestään tarvetta muualla kuin juoksuradalla.

– KESKEYTÄ!! KESKEYTÄ!! Kuuletko vaari…

Sama epätoivoinen huuto kaikui jälleen kierroksen täyttyessä. Ilonan puhelimellaan räpsäyttämä kuva kertoi kuitenkin siitä, että tämä salaa arvosti vaarinsa harrastusta. Alpo pyyhälsi Helgen ohitse juuri ennen maaliviivaa ja juoksi hyvän loppuajan. Mies oli selvästi loistavassa kevätkunnossa. Helge jatkoi juoksemista päättäväisesti, joskin kolmas kierros oli ollut yllättävän vaikea. Polvi oli ärtynyt takasuoralla lisää ja tuntui etusuoralle kurvatessa jo melkein liian pahalta. Jälkikasvun puheissa saattoi sittenkin olla jotain järkeä. Pitäisikö hänen lopettaa kilpaileminen? Polvea vihloi niin, että jokainen askel sattui. Samanlaista sietämätöntä kipua hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Puitteet olivat kyllä kohdillaan sille, että tämä kilpailu jäisikin hänen viimeisekseen. Parempi kentiltä olisi vetäytyä kunniakkaasti siinä vaiheessa, kun jalat vielä kantoivat! Helge mietti kauan sitten kuollutta isoveljeään, joka sai 16-vuotiaana jatkosodan Helsingin suurpommituksissa metallin kappaleen sääreensä. Väestönsuojaan ei ehditty yllättäen alkaneen hyökkäyksen pauhusta ajoissa. Veljen sääreen jäi ikuinen vamma ja osittain siitä johtuen hän joutui jo keski-ikäisenä käyttämään pyörätuolia hänen jalkojensa surkastuttua niin heikoiksi.

Isoveljen ajatteleminen toi Helgelle lisää puhtia. Polvikipu unohtui hetkeksi ja juoksu rullasi taas. Makkaranmyyntikojulta radalle viekoittelevasti kantautuneet tuoksut oli syytä työntää taka-alalle. Makkaran mausta ehtisi kyllä vielä nautiskella sitten, kun seuraisi muita lajeja. Sähäkät pikajuoksut juostiin vasta myöhemmin - ja niissä mentiinkin monesti niin kovaa vauhtia, ettei silmä meinannut pysyä perässä. Vielä puoli kierrosta ja Helgen vasta eläkeiässä käynnistämä yleisurheilijan ura olisi jälleen yhtä kokemusta rikkaampi. Miettikö hän hetkeä aiemmin tosiaan lopettamista? Lopettaminen jättäisi ison aukon hänen arkeensa. Ei enää yhteisiä harjoituksia muiden veteraanien kanssa. Ei enää koskaan sitä kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa, kun kilpailut lähestyivät. Millä senkin aukon täyttäisi...

Helgestä tuntui, että jalka nousi selvästi korkeammalle siinä vaiheessa, kun hän kaartoi maalisuoralle. Alpo ja Uolevi odottivat maalialueella taputtaen hänelle rytmikkäästi. Alpo näytti niin hyvävoimaiselta, ettei ikinä olisi uskonut, että hän oli juuri juossut parhaan juoksunsa vuosiin. Ilona seisoi miesten takana ja vilkuili varovasti radalle kuin peläten pahinta. Sivummalla käytiin kovaa kamppailua 60-vuotiaiden naisten kuulantyönnön voitosta. Pieni rynniminen sata metriä ennen maalia kostautui ja Helgen loppukiri jäi vaisuksi. Viimeisiin askeliinsa Helge sai kuitenkin jostain lisävoimia. Hän puristi maaliviivalle täydellä teholla ja teki teatraalisen kurotuksen ylävartalollaan. Sellaiset hän oli jo aikoja sitten jättänyt normaalisti nuoremmilleen. Uran päätösjuoksuun se kuitenkin sopi mainiosti.

 – Ja näin on myös Helge Honkola maalissa! Kerrassaan upea suoritus. Tuosta on meidän jokaisen syytä ottaa mallia, kuuluttaja ylisti. Kahden hengen torvisoittokunta päästi ilmoille juhlavan fanfaarin kuten he tekivät jokaisen lajin päätyttä. Se oli järjestäjiltä pieni mutta huomattava ele, jolla muuten melko vaatimattomasta tapahtumasta tehtiin mahtipontisempi.

Samalla, kun Helge pysähtyi maaliin päästyään, jalat tuntuivat painavilta kuin lyijy. Hän tajusi oitis, miten koville hänen vanhat jalkansa olivat joutuneet. Juostessa sitä ei polvea lukuunottamatta huomannut. Palautuminen kilpailusta kestäisi viikkokausia. Syke oli pysynyt siedettävällä tasolla eikä hän edes juuri hengästynyt, mutta penteleen koivet tuntuivat kuin eri ihmisen jaloilta – maitohappo poltteli reisiä, pakaralihakset kramppasivat, polvessa tykytti ja pohkeissa kiristeli pirullisesti. Helgelle kirkastui viimeistään sillä hetkellä, että hän jättäisi kilparadat. Siitä päätöksestä ei tarvitsisi kuitenkaan vielä kenenkään muun tietää.

Hänen olonsa tuntuisi onneksi mielettömältä, kun juoksemisen jälkeinen alkushokki häviäisi. Vanhemmalla iällä liikunnan tuottaman hyvän olon tunteen kokeminen viivästyy, mutta se tulisi sieltä jossain vaiheessa. Jos ei vielä saman päivän aikana, niin viimeistään seuraavana päivänä kolotus vähenisi ja euforia valtaisi hänen kehonsa. Sitä Helge jäisi kaipaamaan. Lenkkeily puistossa ja pururadoilla ei toisi samaa oloa kuin kilpaileminen. Kaikille osallistujille jaettavat mitalit eivät sen tunteen rinnalla olleet mitään, vaikka Helge oman keltakultaisen mitalinsa ripustaisikin näkyvälle paikalle kotonaan. Hän oli säilyttänyt kaikki vuosien aikana saamansa palkinnot. Epätasaiseksi osoittautunut kilpailu ei vanhojen miesten riemua sammuttanut. He ottivat palkintopallilla kaiken ilon irti ja kaulailivat toisiaan väsyneinä mutta onnellisina kuin nuoret oriit. Näiden touhukkaiden ikinuorten herrojen palava halu kisailuun säilyisi ikuisesti. Helgen osalta kilpailuvietti muuttaisi jatkossa muotoaan, mutta se ei katoaisi.