Tärkeä jollekin

– Tämä on selvä henkirikos. Yksi laukaus lähietäisyydeltä suoraan takaraivoon. Ammuttu luultavasti suurikaliiperisella hirvikiväärillä. Luoti on tullut ulos vasemman silmän vierestä. Tällaisessa tilanteessa kuolema seuraa välittömästi, vanhempi konstaapeli Miettinen selvitti rikosylikonstaapeli Jukka Raesmaalle.

Kunnaneläinlääkäri Silvosen ruumis retkotti pitkin terassin portaita uuden lumen osittain peittämänä. Teko toi Raesmaan mieleen alamaailman välien selvittelyt, mutta hän epäili, ettei mistään sellaisesta voinut olla kyse. Tuskinpa raa’an kuoleman syyksi paljastuisi myöskään lemmikkinsä menettämisestä kimpaantuneen asiakkaan vihanpurkaus. Käsissä olisi siis pimeä henkirikos, jonka selvittämiseksi tehtäisiin kaikki mahdollinen.

– Tehdään nyt kuitenkin perusteellinen kuolinsyyn tutkinta ja ruumiinavaus ensin, niin saadaan faktaa, Raesmaa vastasi Miettiselle, joka meni asioiden edelle arvaillessaan jo tekovälinettä. Miettisen ongelmana oli edelleen liiallinen hätäily, vaikka kokemusta rikostutkinnasta olikin jo kertynyt melkoisesti. – Onko meillä yhtään epäiltyä? Raesmaa jatkoi.

– Ei toistaiseksi. Voi olla haasteellista löytää edes ketään, jota voisimme puhuttaa. Tämä paikka sijaitsee niin keskellä metsää, Miettinen puisteli päätään. – Vainajan rouva asuu talvet Espanjan aurinkorannikolla sisarensa luona. On tehnyt niin jo yli kymmenen vuoden ajan. Herra ei viihtynyt niin kuumassa ja vietti mieluummin talvet täällä mökillä. Hän kulki täältä käsin pitämässä vastaanottoaan kirkolla muutamana päivänä viikossa. Vapaa-aika kului hiljaisuuden keskellä metsästäen ja luonnossa kulkien. Heidän kirkonkylän asuntonsa on tarkistettu ja siellä ei ole käynyt kukaan moneen kuukauteen, Miettinen kertoi.

– Niin, niinhän se taisi olla rouva Silvosen suhteen, Raesmaa vastasi suupieltään raapien. Kyykistyessään lähemmäs vainajaa, hänen silmiinsä pisti yksityiskohta ruumiin lähistöllä: värikäs pinssi, jonka joku oli pudottanut. Putosiko pinssi murhaajalta, kun tämä riensi veriteon jälkeen pois mökiltä? Raesmaan kurkkua kuivasi epätavanomaisesti, kun hän kasasi sekavaa palapeliä päässään. – Huolehdi sinä, että kaikki täällä etenee kuten pitää. Ja tarkistakaa myös rouvan olinpaikka. Saatte suurlähetystön kautta apua, jos asiointi Espanjaan ei tunnu luontuvan.

– Minne sinä aiot mennä? Miettinen kysyi, kun Raesmaa poistui jo kohti autoaan. Lunta satoi niin sakeasti, että ajoväylä oli ehtinyt melkein umpeutua, vaikka hetkeä aiemmin sitä pitkin oli saapunut viisi viranomaisten ajoneuvoa. Vielä pitkään rikospaikkaa haravoivia teknisiä tutkijoita ei käynyt kateeksi. Ajaminen mökiltä ihmisten ilmoille myöhään illalla tulisi teettämään töitä tässä säässä.

– Teen vähän omia tutkimuksiani. Palataan, Raesmaa huusi ja istui autoonsa. Hänellä ei ollut enää mitään tähdellistä tekemistä tekopaikalla. Tekninen tutkinta valmistuisi aikanaan eikä se luultavasti paljastaisi mitään yllättävää. Kunnaneläinlääkärin kuolema saisi pienellä paikkakunnalla aikaan valtaisan kuohunnan. Erilaiset huhupuheet käynnistyisivät välittömästi, kun tieto henkirikoksesta leviäisi. Siinä sirkuksessa Raesmaa ei aikonut olla osallisena. Korkein johto saisi laatia tiedotteet ja pitää mediatilaisuudet ilman häntä. Sillä aikaa hän pyrkisi ratkaisemaan rikoksen. Pahat aavistukset nostivat päätään viimeistään siinä vaiheessa, kun hän huomasi ruumiin viereen tippuneen pinssin.

Jukka Raesmaa oli ollut eläinlääkärivainaan kanssa lähinnä hyvän päivän tuttu ja tämän satunnainen asiakas. Sen syvempää suhdetta heillä kahdella ei ollut koskaan ollut, vaikka kumpikin hirvimetsällä kulkikin. Raesmaa muisti heti ampumavälikohtauksesta kuultuaan, että Silvosen pariskunta omisti myös toisen mökin kaukana pohjoisessa. Erämaakämppä sijaitsi käsivarressa Kilpisjärveltä Norjan rajalle päin, Mallan luonnonpuiston lähistöllä. Raesmaa rakasti käsivarren Lappia ja päätti nopeasti hyödyntää asemaansa poliisipiirin kokeneimpana rikostutkijana. Hänen työstään oli viime vuosina muodostunut sen verran vapaata, ettei kukaan kyselisi perään, vaikka hän suuntaisi parin päivän matkalle kohti Kilpisjärveä. Erämaamökillä pitäisi joka tapauksessa jonkun käydä, joten ihan hyvin hän voisi tehdä sen itse. Samalla hän saisi oivan tilaisuuden piipahtaa paluumatkalla Sonkamuotkassa tervehtimässä iäkästä kummisetäänsä. Virka velvoitti Jukkaa tutkimaan henkirikoksen parhaan kykynsä mukaan. Yksityishenkilön ominaisuudessa hän toivoi hartaasti, ettei mökiltä löytyisi sitä, mitä hän pelkäsi löytävänsä.

Samaan aikaan, kun Jukka kamppaili ristiriitaisten ajatustensa kanssa, satoja kilometrejä pohjoisempana kylmettynyt nainen liftasi tien reunassa. Naisen pukeutuminen oli säähän nähden sopimatonta; nollakeleihin tarkoitettu takki ja veren tahrimat kevyttoppahousut eivät juuri eristäneet kylmyyttä. Avonaista päätä suojaamaan nostettu huppu ei pysynyt paikoillaan hurjassa viimassa. Hiljainen pikkutie ei tarjonnut muita mahdollisuuksia kohti pohjoista kuin peukalokyytien yhdistelmän. Lopulta pitkän odotuksen jälkeen beigenvärinen Land Rover poimi matkaajan kyytiinsä.

Loppiaisena jäätäviin lukemiin kiristynyt pakkanen sai Raesmaan mietteliääksi. Hänen vanha Fordinsa ei matkasta tykkäisi, mutta juuri siitä syystä satojen kilometrien ajomatkalle oli parempi lähteä heti. Sääennustusten mukaan lämpötila laskisi kuukauden loppua kohti miinus neljäänkymmeneen asteeseen. Matka oli tehtävä ennen sitä. Hyvällä onnella hän olisi takaisin jo seuraavana päivänä. Raesmaa varasi kuitenkin varmuuden vuoksi kahden yön majoituksen paikallisesta hotellista. Hän pakkasi mukaansa vain välttämättömimmän ja sopi lukiota käyvän tyttärensä Riinan kanssa labradorinnoutajansa ruokkimisesta. Jukan ex-vaimokin huolehti kyllä mielellään hänen koirastaan, mutta tämä oli parhaillaan työmatkalla Saksassa. Kello näytti kolmea iltapäivällä, kun Raesmaa käänsi lujatekoisen autovanhuksensa kohti määränpäätään. Silvosen luodin lävistämä ruumis oli löydetty vain kolme tuntia aiemmin, joten Jukka saattoi onnitella itseään rivakasta toiminnasta.

Jo alkumatkasta ajamista häirinnyt lumipyry paheni sietämättömän sakeaksi siinä vaiheessa, kun Raesmaa ohitti Ylläksen tienhaaran. Auton nopeus oli pakko laskea reilusti alle nopeusrajoituksen. Liikenne oli yllättävän vilkasta eikä yksi viime vuosien pahimmista ajokeleistäkään saanut hurjimpia kamikaze-ohittajia aisoihin. Raesmaa kirosi, etteivät poliisin resurssit mahdollistaneet tehokkaampaa liikenteenvalvontaa. Yhtään helpommaksi ajamista eivät tehneet säkkipimeän tien ympäristössä parveilleet porotokat. Poro ei ollut hirven veroinen autoilijoiden tappaja, mutta kosketusetäisyydelle auton kyljestä niitäkään ei kannattanut päästää. Pahinta oli silti se, ettei hän ollut tavoittanut moneen päivään erästä henkilöä. Tekstiviestit ja soittoyritykset eivät olleet tuottaneet toivottua tulosta. Jukka olisi mielellään uhrannut vaikka koko ajopelinsä poroille, jos hänen puhelimensa olisi vastaanottanut helpottavan viestin kaukaa etelästä.

Liftari saavutti määränpäänsä hieman ennen kuin Raesmaa kirjautui toisaalla sisään hotelliinsa. Leivinuunin edessä lämmitellyt nainen vähensi vaatetustaan heti, kun tarkeni. Hankien ympäröimän erämaamökin lämpötila nousi nopeasti siedettäviin lukemiin. Neulepaidan rintamusta koristaneet pinssit hän keräsi talteen, koska ei halunnut menettää mittavasta kokoelmastaan ainuttakaan. Likaantuneet asusteensa hän poltti leivinuunissa, vaikka se tiesikin kitkerien tuoksujen leviämistä ympäri mökkiä. Kyläkaupasta ostettu grillipihvi paikkasi onneksi jonkin verran tilannetta. Käryävän vaatekankaan sijaan ilmassa leijaili pian vieno ruoan tuoksu. Mökki tarjoaisi tarpeellisen suojan, vaikka nainen aavistelikin, että saisi pian seuraa.

Levottomasti nukutun hotelliyön ja mitättömäksi jääneen aamiaisen jälkeen Jukka Raesmaa lähti etsimään Silvosten erämaamökkiä, jonka sijainnista hänellä onneksi oli melko hyvä käsitys. Lumisade oli lakannut yön aikana, joskin käsivarren Lapin tiet olivat karmeassa kunnossa pyryn jäljiltä. Ajonopeus putosi sitä mukaa, mitä kapeammiksi ajoväylät kävivät. Loputtomalta tuntuneen etsimisen jälkeen Raesmaa löysi oikean kohteen ajettuaan sitä ennen useasti harhaan. Hän huomasi heti pihapiiriin päästyään, että mökillä oli käyty aivan hiljattain. Mökki toi melkein mieleen vieraitaan odottavan majapaikan: lumityöt oli tehty, maassa näkyi tuoreita askelten jälkiä ja alue näytti muutenkin hyvin hoidetulta. Havainto ei tullut Jukalle suurena yllätyksenä. Yhtään autoa Raesmaa ei nähnyt, joten mökiltä oli joko ehditty poistua tai sinne oli saavuttu muilla kulkupeleillä. Piharakennukseen johtivat moottorikelkan jäljet, mutta ne saattoivat olla myös vanhat. Lumikuormaa kannatteleva lippa suojasi kelkan jälkiä uudelta lumelta.

Raesmaa pysäköi autonsa keskelle pihaa. Päärakennuksella oli jo ikää, mutta säännölliset huoltokorjaukset varmistivat, ettei sen kunto päässyt rapistumaan. Konstaapeli Miettinen lähestyi häntä samalla tekstiviestitse tiedustellen Raesmaan sijaintia. Jukka päätti vastata konstaapelille hieman myöhemmin. Mökin ulko-ovea ei ollut lukittu. Käsitys siitä, ettei mökki uinunut tyhjillään, vahvistui edelleen. Jukka silmäili nopeasti huoneet läpi. Kaikkialla oli siistiä. Leivinuunia oli luultavasti käytetty aikaisin aamulla tai yön aikana. Raesmaa pysähtyi hetkeksi verhottomien ikkunoiden eteen ihastelemaan talvista maisemaa, jota kaamos pitäisi otteessaan vielä muutamia viikkoja. Hänestä oli harmi, että suurin osa suomalaisista ei osannut arvostaa pohjoisen karua kauneutta.

– Lunta on tavanomaista enemmän. Menee kesäkuun puolelle, että tuo kaikki ehtii sulaa, ääni hänen takaansa kuului. Raesmaa säpsähti, sillä hän ei ollut ajatuksissaan noteerannut askelia. Hän kääntyi ympäri ja näki rouva Silvosen seisovan oven suussa aamutakki yllään hiukset kosteina. Nainen näytti suihkunraikkaanakin väsyneeltä. Kumpikin katsoi toisiaan ja huoneen täytti pitkä hiljaisuus. Erämaamökki paljasti juuri sen salaisuuden, mitä Jukka oli eniten pelännyt. Puhelinhiljaisuus kenen tahansa kanssa tarkoitti yleensä jotain epätoivottua.

– Virpi, voi luoja sinun kanssasi, Jukka aloitti rauhallisella äänellä. – Pitikö sinun mennä puolisosi ampumaan?

– Muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, Virpi Silvonen vastasi. Rouvan ääni ei värähtänytkään, vaikka hän tunnusti juuri henkirikoksen rikosylikonstaapelille.

– Miksi ei? Avioeron voi tietääkseni hoitaa siististikin. Ilman murhaamista.

– Ei tässä tapauksessa. Paavo ei olisi kestänyt sitä. Hän olisi mennyt täysin sekaisin. Lopulta se olisi tarkoittanut, että minä olisin menettänyt henkeni. Sitäkö olisit halunnut? Virpi kysyi tavoittaen enemmän tunnetta ääneensä.

– Fiksu mies kyllä ymmärtää, ettei rakkaus ole aina ikuista, Raesmaa vastasi melkein isällisesti.

– Niinpä, fiksu mies ymmärtääkin! Mutta Paavo Silvonen ei ollut fiksu mies. Hän on psykopaatti ja naisten hakkaaja. Tai siis oli.

Raesmaa punnitsi hetken Virpin sanoja. Hän oli kyllä tietoinen eläinlääkärivainaan satunnaisesta mielenterveyden horjumisesta, mutta Virpi ei ollut aiemmin puhunut, että miehestä löytyi myös väkivaltaisia piirteitä.

– Tämä ei, Virpi, silti ole leikin asia. Henkirikosten tutkintaa ei jätetä tässä maassa koskaan puolitiehen.

– Ei sitä pysty kukaan todistamaan. Minulta löytyy pitävä alibi. Oleskelen tällä hetkellä virallisesti Espanjassa ja palaan sinne pian takaisin. Saavuin Suomeen rekan kyydissä Ruotsin kautta ja tänne pääsin liftaamalla. Jälkiä ei jäänyt, Virpi painotti katsoen Raesmaata syvälle silmiin. – En kestänyt enää olla erossa sinusta.

– Mieti, miltä tämä näyttää, Jukka sihahti. – Kunnaneläinlääkärin rouva rakastuu rikosylikonstaapeliin ja murhaa miehensä! Arvaapa, millaisiin kuulusteluihin minä joudun, jos ja kun kaikki paljastuu.

– Meidänhän piti muuttaa ennen kevättä yhteen. Mehän sovittiin niin. Se ei olisi mitenkään onnistunut, jos Paavo eläisi, Virpi vastasi nyyhkyttäen. Raesmaa veti syvään henkeä ja kokosi ajatuksiaan. Virpi oli epätoivoisen rakastunut häneen. Jukka oli yrittänyt jarrutella suhteen kehittymistä siitä asti, kun se juhannustanssien jälkeen alkoi. Suhde oli ollut lähellä paljastua useaan otteeseen. Raesmaa sai Virpin lopulta suostumaan siihen, että tämä muuttaa tavanomaiseen tapaansa Espanjaan talveksi ja he ottavat etäisyyttä toisiinsa. Virpi ei kuitenkaan kestänyt välimatkaa ja painosti Jukkaa tekemään päätöksensä uuden yhteisen asunnon ostamisesta. Viimeisen kerran he olivat puhuneet asiasta kuusi päivää sitten. Sen jälkeen Virpin puolelta oli ollut hiljaista. Nyt Jukka tiesi syyn sille. Hän oli käyttänyt päivät Suomeen matkustamiseen suunnitellen samalla julmaa veritekoaan. Raesmaasta tuntui kuin viimeisetkin rakkauden rippeet Virpiä kohtaan olisivat varisseet lattialle lakastuvien ruusujen tavoin. Hänen edessään seisonut nainen oli kuin eri ihminen verrattuna aiempaan; kylmäverinen ja häikäilemätön. Sellaista naista Jukka ei voisi rakastaa. Vai voisiko kuitenkin?

– Otit ison riskin, kun tulit tänne mökille, Jukka nuhteli.

– Minun oli pakko päästä hiljaisuuden keskelle vähän rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiani. Ja aavistin, että sinäkin tulet tänne, murhaajan leiman otsaansa hankkinut nainen perusteli riskinottoaan. 

– Mistä arvasit, että se ampuja olin minä? Virpi tahtoi tietää. Hänen äänessään kuului ensimmäistä kertaa pieni huoli.

– Se ei vaatinut rikostutkijalta kovin suurta päättelykykyä. Olit pudottanut yhden pinsseistäsi Paavon ruumiin lähelle. Sen, jossa lukee ”TÄRKEÄ JOLLEKIN”, Raesmaa paljasti.

– Kai sinä otit todisteen talteen?

– En ottanut. Eikä yksi pinssi vielä yhdistä sinua rikokseen. Sellaisia pinssejä liikkuu keräilijöiden keskuudessa tuhansia. Ja olisithan sinä voinut tiputtaa sen sinne jo joskus aiemmin, Raesmaa sanoi, mutta jätti kertomatta sen tosiasian, että pinssi toimisi löydettäessä oivana aihetodisteena Virpiä vastaan. Hän ei käsittänyt, miten nainen oli voinut murhata ihmisen.

Koko loppupäivä kului enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Raesmaa teki hyvin selväksi Virpille, ettei hyväksynyt tämän tekoa. Virpi puolestaan yritti kaikkensa, että olisi saanut rakkaansa ymmärtämään: hän vakuutteli yhä uudelleen ja uudelleen, miten henkirikos oli ollut ainoa ratkaisu. Ja miten eläinlääkärin hengen riistäminen aloittaisi kokonaan uuden ajanjakson heidän kummankin elämässä. Paavo Silvonen -niminen ongelma oli poistunut ikuisiksi ajoiksi kuvioista. Jukka Raesmaata mikään perustelu ei vakuuttanut, vaan hän sätti naista vahvasti. Ilta muuttui yöksi ja pakkanen paukkui nurkissa entistä kireämmin.

– Päätinkin, että lähden jo aamuvarhain takaisin Malagaan. Menen ensin Torniosta Haaparantaan, ja sitten Ruotsin ja Tanskan läpi Saksaan. Ranskan puolelle kun pääsen, niin loppumatka on helppoa matkustamista. Palaan sitten Paavon hautajaisiin surevana leskenä, Virpi totesi myöhään yöllä kahvinkeittimen ääressä puuhastelleelle Jukalle. Kummallakaan ei käynyt mielessä nukkuminen. Virpiä vaivasi, että Jukka näyttäisi hylkäävän hänet lopullisesti. Jukan mielen valtasivat ajatukset, jotka liittyivät kunniallisen poliisimiehen moraalin ja siviiliminän kokeman hiipuvan rakkauden välisiin ristiriitoihin.

– Tajuat kai itsekin, kuinka surkeilta nuo sinun aikeesi kuulostavat. Miten aiot selittää sen, ettei sinua tavoitettu Espanjasta päiväkausiin? Jukka hymähti. Hän pystyi vain ihmettelemään Virpin kylmäpäisyyttä. Nainen ei ollut osoittanut vähäisiäkään katumisen merkkejä.

– Kerron kollegoillesi, että olen ollut Sierra Nevadan vuoristossa vaeltamassa eikä siellä kuulu kännykät.

– Puhelimesi sijaintitiedot selvitetään ja paljastuu, ettet ole ollut lähelläkään Sierra Nevadaa, Jukka tyrmäsi Virpin suunnitelman. Virpi oli hiljaa eikä vaivautunut enää väittelemään. Rikosylikonstaapeli kuvitteli hänen mielestään poliisivoimien kyvyt lähes rajattomiksi, ymmärtämättä, kuinka helppoa virkavaltaa lopulta oli johtaa harhaan. Siihen ei edes tarvittaisi kovin suurta älykkyysosamäärää.

Virpi sai yön tunteina pakattua vähät tavaransa ja valmistautui poistumaan erämaamökiltä. Hän ei ollut maininnut Jukalle mitään siitä, miten aikoi selvittää tiensä valtatien varteen ja edelleen Tornioon. Virpi haki vielä mökin pesutiloista loput henkilökohtaiset hygieniatarvikkeensa ja oli juuri hyvästelemässä Jukan, kun ulkoa alkoi kuulua erämaan hiljaisuutta rikkovien poliisiautojen sireenien ääntä. Samalla siniset vilkkuvalot heijastuivat lasipinnoista tehden mökin sisätilat hetkessä elävämmiksi. Kolmen poliisiauton muodostelma täytti pienen pihan niin tiiviisti, että viimeisenä saapuneen auton takarengas lipsahti ajoväylältä hankeen.

– Mitä sinä olet mennyt tekemään? MITÄ OLET MENNYT TEKEMÄÄN? Virpi huusi hysteerisenä ja alkoi itkemään.

– Ei ihmistä surmata tuosta vain ilman seurauksia. Sivistysvaltiossa ihmishenki on vielä arvossaan, Raesmaa vastasi eikä saanut ääneensä myötätuntoa vaikka kuinka yritti. Virpi romahti täysin ja Jukka otti hänet tiukkaan syleilyynsä.

– Joudun vankilaan. Minut tuomitaan elinkautiseen, Virpi tajusi ja riuhtaisi itsensä irti Jukan otteesta. Hän ei halunnut nähdä miestä enää koskaan.

– Niin tuomitaan. Hanki silti pätevä asianajaja oikeudenkäyntiä varten, Jukka ohjeisti. Sen verran hän tunsi vielä myötätuntoa murhaajaa kohtaan, että halusi muistuttaa juristin tarpeesta. Elinkautiselta naista ei silti pelastaisi taitavinkaan asianajaja. Samaan aikaan ensimmäisenä saapunut partio astui sisälle mökkiin. Toisella poliiseista oli jo käsiraudat esillä. Virpi ei nähnyt järkeväksi vastustella pidätystä, vaan lähti suosiolla partion matkaan.

Ajomatkalla takaisin kotiinsa Jukka Raesmaa ei pitänyt turhaa kiirettä. Hän ajoi lähes koko ajan alle nopeusrajoitusten ja yritti samalla jäsennellä ajatuksiaan. Kummisedällä vierailu sai jäädä toiseen kertaan. Päätös Virpin ilmiantamisesta oli syntynyt vuorokauden viimeisinä tunteina. Jukka oli ollut aina lainkuuliainen ja inhosi kaikenlaista vehkeilyä. Viimeistään henkirikoksen jälkeen yksipuoliseksi muuttunut rakkaus oli helpottanut päätöksen tekemistä. Se tahra, jonka Virpin teon peittelyn yritys olisi aiheuttanut hänelle ja hänen ammattikunnalleen, olisi ollut liian ruma. Luultavasti hänetkin olisi passitettu vankilaan; pahimmillaan tuomittuna avunannosta murhaan virkansa menettäneenä. Sitä häpeää Jukka ei olisi kestänyt.