Veijari, mutta mitäpä siitä
Talon yläkerta rapistui hiljalleen asumiskelvottomaan kuntoon. Osaa huoneista pidettiin tarkoituksella kylmillään ja ajan patina sai näkyä niissä huoletta. Repeytyneet tapetit eivät pistäneet silmään, vaan olivat jopa koriste muun ankeuden keskellä. Eteisestä yläkertaan johtavat lankkuportaat narisivat pahaenteisesti, mutta kun ex-vaimoni asteli niitä pitkin, mieleni palasi aina ohikiitäväksi hetkeksi menneeseen. Muistelin, miten meillä oli tapana istua portaiden puolivälissä shakkia pelaten ja punaviiniä juoden. Nykyään shakkilautani keräsi pölyä olohuoneen hyllyn päällä shakin jäätyä kiinnostavampien pelien jalkoihin.
Alimmassa kerroksessa puolestaan ei ollut mitään. Lähinnä sen täyttivät lämpöhuoneen puolelle pursunnut puuliiteri ja vanhat pesutilat, jotka olivat käyttökiellossa. Koko kerroksen saisi puolestani täyttää umpeen maa-aineksella tai pursuttaa betonia lattiasta kattoon. Onneksi minun ei huonojalkaisena tarvinnut käydä sen enempää kellarissa kuin vintilläkään. Talon keskimmäinen, maan tasalla oleva kerros kaikkine mukavuuksineen riitti mainiosti. Sen aikoinaan niin muodikkaista suurikokoisista ikkunoista välkkyi näkymä viereiselle tontille, jossa purkutuomion saanut paritalorykelmä odotti purkukoneen kouran iskua. Vaikka naapuritontti olikin surkeaa katseltavaa, niin jollain kornilla tavalla pidin maisemasta.
– Tarjako nämä vaasit on taas laittanut tänne kaappiin? Helenan - siis exäni - ääni kantautui keittiöstä. Vaikka Helena saikin ihmisenä kaiken mahdollisen arvostukseni, niin en pitänyt hänen tavastaan puuttua ystäväni Tarjan tekemisiin. Helena ja Tarja olivat niin erilaisia. Huolimatta siitä, että Helena oli minua viisitoista vuotta nuorempi, hän näyttäytyi minulle jonkinlaisena äitihahmona. Olin monesti miettinyt, johtuiko mielikuvani ehkä Helenan loputtomasta kyvystä huolenpitoon vai hänen ikäistään vanhemmasta olemuksesta. Sitä arvoitusta tulisin ratkomaan varmasti vielä kuolinvuoteellani.
Tarja oli ihan eri maata. Ikäiseni ihminen, mutta niin hämmästyttävän nuorekas; nuorekkaampi kuin Helena. Viriili ja aktiivinen, joka säilyttäisi positiivisen ajattelumallinsa varmasti ikuisesti. Eivät he olleet edes nähneet toisiaan vuosikausiin. Enkä usko, että he haluaisivat tavata enää uudelleen. Mitään muuta yhteistä heillä ei tulisi koskaan olemaan kuin yhteys minuun. Ja se ei tarkoita, että heidän pitäisi yhtenään kaulailla keskenään tai vaihtaa lihakeiton reseptejä. Helenan kanssa meille oli siunaantunut kaksi yhteistä, nyt jo aikuista lasta. Yhteisistä jälkeläisistä huolimatta olin kokenut Tarjan roolin elämässäni suuremmaksi aina siitä lähtien, kun sain häneen tutustua erottuani Helenasta - vaikka ero jopa lähensi Helenaa ja minua.
Tarjassa oli sellaista syvää intohimoa, jota naiselta odotin. Emme olleet koskaan halunneet virallistaa suhdettamme ja ehkäpä juuri siitä syystä aikoinaan tulisena roihunnut rakkaus oli viilentynyt pelkäksi ystävyydeksi. Hätätilanteessa luotin kuitenkin aina enemmän Helenaan, sillä Tarjasta ei ollut kaltaiseni ikääntyvän miehen huolehtijaksi. Helenan ratkaisu mennä pian eromme jälkeen uusiin naimisiin tuli minulle lievänä järkytyksenä. Varsinkin, kun hän tuli pian raskaaksi ja synnytti kolmannen lapsensa. Hänen uusi kuvataiteilijamiehensä osoittautui kuitenkin varsinaiseksi maailmanmatkaajaksi eikä pienissä piireissä viihtyvä Helena pysynyt miehen perässä. Heidän yhteisessä kodissaan majoittui jatkuvasti miehen taiteilijaystäviä, joiden passaamisesta Helena sai vauva-arjen keskellä nopeasti tarpeekseen. Lopullisesti noiden kahden täysin erilaisen ihmisen avioliitto ajoi karille, kun kuvataiteilija lähti eräänä keväänä kulttuurimatkalle halki Euroopan jääden sille tielleen. Sen lyhyen avioliiton jälkeen Helena vannoi, että hänen vasemmassa nimettömässään ei enää kimaltelisi koskaan mitään.
Pitkin talvea olin koittanut löytää oikeaa hetkeä, jolloin kertoisin Helenalle uutisen, joka melko varmasti pöyristyttäisi häntä. Normaalisti pystyin puhumaan hänen kanssaan asiasta kuin asiasta. En pelännyt edes silloin, kun jouduin perustelemaan Helenalle, miksi päätin häneltä mitään kysymättä kaupata yhteisesti hankkimamme huvilan pois. Nainen oli myynyt eromme jälkeen osuutensa mökistä minulle, vaikka kaunista kesäpaikkaamme kovasti rakastikin. Käytin kasvanutta päätösvaltaani hyödyksi ja löin kaupat lukkoon vanhan kollegani kanssa. Sillä hetkellä olin kurkkuani myöten täynnä mökkielämää. Nyt sisälläni ryömi kuitenkin sen luokan salaisuus, että sitä Helena ei ehkä sulattaisi yhtä helposti.
Ruokailuhuoneesta kuului kilinää ja kolinaa. Tiesin näkemättäkin, että Helena puhdisti kristallikruunua. Hänen suhteensa tuohon 1800-luvulla Skånessä valmistettuun rumillukseen oli herttainen. Sen puunaamiseen käytettiin ihan liian monta tuntia aikaa joka viikko. Kristallikruunu edusti niitä viimeisiä siteitä, mikä minut enää nykyään yhdisti Ruotsiin. Ja siitä luojalle kiitos. Jospa joskus koittaisi hetki, jolloin viimeisetkin ruotsalaisuuteni rippeet haudattaisiin lopullisesti. Pari metriä multaa päälle ja sini-keltainen lippu ei enää liehuisi.
Päätinkin jatkaa Call of Duty’n pelaamista. Ketä kiinnostaa kattokruunut, lasiset vaasit tai talon rapistuva kunto, jos on mahdollista keskittyä täysillä ammuntapeliin? Ei minua ainakaan. Black Ops kolmosen kesyttäminen inspiroi enemmän ja sai täyden huomioni. Sitä paitsi, pelaaminen auttoi reaktiokykyjen ylläpitoon. Tässä iässä tuskin olisi pelkoa siitä, että saisin pelistä huonoja vaikutteita.
– Mistä tuo silmiä särkevä jättinäyttö on tänne ilmestynyt? Helena oli huomaamattani tullut huoneeseen. Hän tarkoitti uutta upeaa, kaarevaa pelinäyttöäni, jonka sain hiljattain kuljetusliikkeen kuriirin tuomana. Näyttö nosti räiskintäpelien pelaamisen ihan uudelle tasolle.
– Vakuutusyhtiöltä se on. Tein pienen vakuutuspetoksen. Kävi sen verran helposti, että taidan tehdä saman joskus uudestaan, vastasin kysymykseen. Saatoin tahattomasti kuulostaa jonkin verran röyhkeältä.
– Niin mukavaako siellä vankilassa oli, että haluat sinne uudestaan? Helena kuittasi takaisin.
– Älä muistele enää noin vanhoja asioita. Ne olivat niitä viimeisiä Ruotsin vuosiani, kun minä linnassa istuin. Eikä se tuomio tullut vakuutuspetoksesta, vaan velallisen epärehellisyydestä, valistin Helenaa, joka kyllä tunsi muutenkin historiani.
– Älä unohda rahanpesua. Se niistä sinun rötöksistäsi oli vakavin.
Ovikellon ääni katkaisi tympeänpuoleiseksi kääntyneen keskustelumme juuri sopivasti. Säikähdin, sillä ovikello ei ollut toiminut pitkään aikaan. Ääni toi enemmän mieleen vanhan höyrylaivan merkinantotorven kuin ovikellon summerin. Näin pihalla FedExin teippauksilla vuoratun pakettiauton ja arvasin heti, kuka oven takana seisoisi.
– Ne ovat saapuneet, sanoin Helenalle ja kävelin ovelle niin ripein askelin kuin krooninen kantapääkipuni antoi myöten. Palatessani takaisin tavanomaista tyylikkäämmällä pakkauspaperilla vuorattu rasia käsissäsi, Helenan ilme oli kysyvä. Hän odotti vastauksia, vaikka hyvin tiesikin, että olin viime vuosina opetellut tilaamaan tavaraa verkkokaupoista.
– Älä pelkää, nämä eivät ole vakuutuspetoksen avulla hankittuja, naurahdin ja avasin pakkauksen kääreet. – Kuubalaisia. Montecristo n:o 2, hinta 17 euroa kappaleelta. Näitä on valmistettu yli 80 vuoden ajan. Jokainen sikari on oma uniikki yksilönsä, selvensin Helenalle ja otin yhden sikarin käteeni pyöritellen sitä sormissani hienostuneesti. Olin opetellut sikarinpolttamista hartaudella reilun vuoden ajan ja oppinut koko ajan lisää polttamisen arvokkuudesta. Joka kerta se maistui entistä paremmalta. Sisälläni väreili, kun mietin, millaisia tuntemuksia käsissäni pitelemät laatusikarit tulisivat kevät- ja kesäiltoihini tarjoamaan.
– Syöpäkääryleitä siinä missä tavallinen tupakkakin. Ei kannattaisi tuollaisia polttaa. Jos siis tahdot elää pitkään ja pysyä hyvässä kunnossa, Helena nuhteli saaden kuulostamaan sen niin äidilliseltä.
– Sinä et tiedä tarpeeksi hyvän sikarin tuottamasta nautinnosta, kun sanot noin. Paketissa on 100 sikaria. Aion polttaa yhden joka toinen ilta, joten nämä riittävät yli puoleksi vuodeksi. Sen jälkeen tilaan uuden lähetyksen. Jospa polttaisit tänään yhden kanssani, yritin taivutella Helenaa, jonka katse kertoi heti, että takapihan kuistin sikarikerhoni ei saisi Helenasta uutta jäsentä. Tarja oli sentään joskus suostunut maistamaan tarjoamaani sikaria, mutta hänkään ei pitänyt sen mausta. Nautinnonhaluinen nainen etsi tyydytyksensä muista asioista.
Call of Duty ei enää jaksanut innostaa minua myöhemmin päivän aikana. Koska halusin vielä pitää Helenan luonani illan ajan, oli räiskintäpeli parempi sulkea vähin äänin. Ehtisin pelata sitä kyllikseni seuraavana aamuna. Olin vanhemmiten muuttunut enemmän omaa rauhaa kaipaavaksi ihmiseksi, mutta Helenaa tai Tarjaa en patistellut koskaan poistumaan. Kiitollisuuteni siitä, että tulin niin hyvin toimeen kahden noin upean naisen kanssa, oli sanoinkuvaamatonta. Siksi en välittänyt, vaikka Helena toisinaan ryöpytti minua varsin kovasanaisesti. Hän ei voinut sietää tapaani lähetellä paikallislehtiin tarkoituksellisen provosoivia tekstiviestejä, joita lehdet julkaisivat tekstaripalstoillaan. Helena tiesi, että suomeksi yllyttäjää tarkoittava nimimerkkini ei vaihtunut koskaan, vaan signeerasin viestini aina samoin. Minulle viestien lähettäminen oli silkkaa huvia, mutta eräät vakavamieliset ihmiset näkivät ne tahallisina konfliktien yrityksinä.
– Milloin lopetat tämän hölmöilyn? Helena paiskasi kaupunkilehden tuoreimman numeron eteeni. Tekstaripalstalle oli painettu kaksi tekstiviestiä muita suuremmalla fontilla: toisessa närkästynyt opiskelija vaati edullisempia bussilippuja paikallisliikenteeseen ja toisessa tuttuakin tutumpi nimimerkki ”Inciter” arvosteli voimakkaasti paikallispoliitikkoja, jotka hylkäsivät esityksen köysiradan rakentamisesta kaupunkia halkovan joen ylitse. Olin pitänyt hankkeen toteutumista täysin varmana ennen kuin eräs kaupunginvaltuutettu onnistui keräämään taakseen riittävästi muita valtuutettuja kaatamaan esityksen. Henkilökohtaista merkitystä sillä ei minulle ollut, ylitettiinkö joki jatkossakin siltaa pitkin vai heiluvan köyden kuljettamana. Näin kuitenkin päätöksen aiheuttamassa keskustelussa oivan tilaisuuden sivaltaa päättäjiä vain ärsyttääkseni osaa lukijoista - ja näköjään myös Helenaa.
– Miksi lopettaisin? Kyllä jonkun pitää huolehtia siitä, että ihmisillä riittää puhuttavaa. Joku tosikko oli jo verkossa julkaissut vastineen viestiini. Olin näköjään herättänyt taas pahaa verta.
Helena ei sanonut mitään, mutta osoitti närkästyksensä lopettamalla pyykkien silittämisen siihen paikkaan. Arvasin, että hän suunnitteli kotiinsa lähtöä. Nainen ei vaikuttanut kovin vastaanottavaiselta vetäessään eteisessä ulkoiluhousuja jalkaansa. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja raottaa sisäisen aarrearkkuni kantta; Helenan oli aika kuulla uutinen, jota hän ei osannut odottaa. Jos se tarkoittaisi viikkojen mykkäkoulua, niin minun pitäisi vain kärvistellä se aika ilman häntä. Jossain vaiheessa Helena joka tapauksessa leppyisi. Hän ei ollut erityisen pitkävihaista tyyppiä.
– Ai niin, Helena. Tulepa vielä tänne, huusin naisen perään ennen kuin hän ehti ulko-ovelle. – Mattias tulee käymään Suomessa ensi viikolla. Hän toivoi, että käytäisiin kunnon illallisella jossain ravintolassa. Sinäkin voisit lähteä mukaan.
– Mattias kuka?
– Iiriksen puoliso. Pisamanaamainen mies, joka maalasi tuon piha-aidan viime kesänä, vastasin ja yritin pitää kasvoni vielä peruslukemilla. Helenan ja kuvataitelijamiehen tyttärentytär Iiris oli yllättänyt koko suvun naituaan itseään yli tuplasti vanhemman miehen juuri täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Mattias osoittautui kuitenkin varsin fiksuksi ja hyväkäytöksiseksi mieheksi. Kauppatieteiden maisterista oli ollut Helenallekin paljon apua väännöissä verottajan suuntaan. Pienimuotoista käsityöyritystoimintaa harjoittavana Helena tuskaili toisinaan paperitöiden ja byrokratian kanssa.
– Ai Matsku, Helena oivalsi. – Olisit heti sanonut. Hetkinen… miksi Mattias muka sinua haluaisi nähdä? Ettehän te edes tunne toisianne kovin hyvin, vaikka olettekin kumpikin hylänneet Ruotsin.
– Noh, tuota, melkein änkytin ja yritin miettiä, miten asettelisin sanani. Helena oli kyllä tottunut yllätyksiin seurassani, mutta ei tällaisiin. – Selvisi, että Mattias onkin minun poikani. Sain itsekin tietää siitä vasta puolisen vuotta sitten, sain sanottua. Odotin, saanko huutomyrskyn niskaani vai heltyisikö Helena sen verran, ettei viitsisi läksyttää enää vanhaa miestä.
– Tarjako on hänen biologinen äitinsä? Ei, ei voi sittenkään olla. Ettehän te ole niin kauaa Tarjan kanssa tunteneet. Ellet ole jättänyt jotain oleellista kertomatta minulle, Helena vastasi rauhallisella äänellä ja yritti järjestää päässään menneiden vuosikymmenien tapahtumia aikajanalle.
– Ei Tarja, vaan eräs erakoitunut nainen, joka asuu lähes eristyksissä Gotlannissa. Tutustuimme Ruotsissa ja vietimme aika levottoman kesän yhteisten kavereidemme kanssa, kun olin vapautunut vankilasta. Seuraavana keväänä Kajsalle syntyi poika, joka otettiin pian huostaan ja sijoitettiin kasvattiperheeseen. Olin aina ollut siinä uskossa, että pojan isä olisi yksi Gustaf. Samoihin aikoihin Mattiaksen syntymän kanssa minä tutustuin nuoreen juuri kauppaopistosta valmistuneeseen viehättävään neitiin, joka laittoi aina hiuksensa saparoille. Sinuun siis. Viime syksynä sitten selvisi, että minä olen Mattiaksen isä. Mattias oli itse selvittänyt tämän kuvion. Melkoinen sattuma, että hän sattui menemään naimisiin sinun lapsenlapsesi kanssa, kerroin Helenalle. Helpotuin, että hän näytti suhtautuvan tietoon ymmärtäväisesti.
– Oletko sen Kajsan kanssa puhunut tästä?
– Enkä ole. Hän on ihan dementoitunut jo. Tuskinpa muistaa minua enää. Mattias kertoi, ettei nainen tunnista enää häntäkään, vaikka hän on sentään ollut äitinsä kanssa säännöllisesti tekemisissä.
– Anna minun kaikki kestää. Tajuatkohan edes, että poikasi Mattiaksen vaimon mummo seisoo tässä ja on sinun kahden muun lapsesi äiti! Miten tuo voi olla edes mahdollista?
– Teidän suvussanne on ollut tapana tehdä lapsia hyvin nuorena. Ja rakastua vanhempiin miehiin.
Tämän jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. Katseemme kohtasivat välillä, mutta en pystynyt lukemaan Helenan ilmeestä mitään. Olinko huokaissut helpotuksesta liian aikaisin? Keräsikö nainen parhaillaan raivoaan? Toisaalta, miksipä hän alkaisi raivota, sillä suhteeni Kajsan kanssa oli päättynyt ennen Helenaan tutustumistani. Helena kyllä ymmärtäisi veijarimaista luonnettani eikä hermostuisi siitä, etten ollut kertonut kolmannesta lapsestani hänelle aiemmin. Hän piti ehkä jopa hyvänä sitä, että olin ensin sulatellut uutista itsekseni. Nyt, kun Helena tiesi Mattiaksesta, voisin kertoa iloisesta perhetapahtumasta Tarjallekin.
Hetkeksi aikaa jo painostavaksi muuttunut hiljaisuus päättyi äkillisesti. Helena räjähti nauramaan niin äänekkäästi, että hän vaikutti lähes tukehtuvan. Vesi valui hänen silmistään ja hekotuksen kasvoille nostattama puna sai naisen kerrankin hetkeksi näyttämään ikäistään nuoremmalta. Ilo tarttui, joten minäkään en pysynyt enää vakavana, vaan aloin nauraa yhtä äänekkäästi. Kun kontrolloimatonta hervottomuutta oli kestänyt riittävän pitkään, Helena viimeinkin lopetti alkukantaisen naurunsa ja halasi minua lämpimästi.
– Nyt sinä nuori pukki lähdet Helenan kanssa polttamaan tällaiset, hän sanoi painokkaasti ja nosti kaksi täydellisesti käärittyä sikaria pöydällä lepäävästä rasiasta. Yllätyin, mutta en tarvinnut kahta käskyä. Poistuimme kuistille ja sytytimme sikarit palamaan. Polttamiseen oleellisesti kuuluvat rituaalit jäivät sillä kertaa väliin. Se ei kuitenkaan tehnyt sikarista yhtään huonompaa; havannalainen paloi sentään esikoispoikani kunniaksi.
Kommentit
Lähetä kommentti