Menestyjien kerrokset
Autoni jää sakkopaikalle, mutta sillä ei ole väliä. Jos minulla on varaa ajaa Porsche Panamera 4 Sport Turismolla, jonka pinnassa kiiltelee kallein saatavilla oleva erikoisväri, niin yhdet parkkisakot ovat pikkujuttu. Monitoimitalon konserttisalin sinänsä suurelle parkkipaikalle ei ole jätetty Porschen mentävää paikkaa. Tuulen viskomat risukasat on luultavasti jonkun urheiluseuran talkoolaisten toimesta kasattu niin huolimattomasti, että ne peittävät useamman vinoparkkiruudun. Kukaan ei ole ollut niin viitseliäs, että olisi siirtänyt kuljetusta odottavat kasat yöpakkasten kiduttamalle nurmikolle. Tunnen lisäksi pientä pelkoa siitä, että autoni saa kolhuja kateellisten toimesta, jos ajan sen ahtaaseen parkkiruutuun. Jo senkin takia valitsen mieluummin pysäköinniltä kielletyn paikan ja maksan siitä ilosta naurettavan pienet sakot.
En aja saksalaisella urheiluautolla siksi, että se olisi jotenkin välttämätöntä. Auton ajettavuus toki hivelee hipiääni, mutta tärkeämpää minulle on merkin imagolleni tarjoama kohotus; haluan näyttää kaikille, että olen menestynyt elämässäni. Samasta syystä ranteessani komeilee Rolex Cellini Dual Time ja silmieni häikäisyä ehkäisee Alexander McQueenin laatuaurinkolasit. Edustajani minulle tarjoama yli 300 euron hintainen Paul Smithin käärmeennahkalompakko sen sijaan vaikutti liian vaatimattomalta ja jätin kaupat tekemättä. En häpeillyt ratkaisuani ollenkaan, sillä haluan vain parasta.
Minulle tuntemattomien ihmisten ei tarvitse tietää, että pohjimmiltani olen oikeastaan vain onneton kaupparatsu; myyntitykki, joka on haalinut omaisuutensa tekemällä elämässään oikeita valintoja oikeilla hetkillä. Puolituttujen epäilyt lottovoitosta pääasiassa huvittavat minua. Enkä minä ole saanut mitään helpolla. Työpaineiden kuristus on ollut liian usein järkyttävän kova. Viime vuonna olin pakotettu taipumaan niiden otteessa ja jäämään kahden kuukauden pituiselle sairauslomalle työuupumuksen takia. Se pysäytti ja sai ajattelemaan ajankäyttöäni tarkemmin. Sairaudesta toivuttuani olenkin alkanut nauttimaan entistä enemmän siitä, mitä olen saavuttanut. Vielä ennen sairauslomaani en ikinä olisi tuhlannut lähes 700 euroa kultaisiin kalvosinnappeihin. Nyt sellaisten hankkiminen ei tuntunut yhtään liioittelulta. 1050 euron arvoisen solmioneulan sentään hylkäsin, vaikka senkin hankkiminen kovasti houkutteli.
– Morjens! Ensi kuussa sitten. Huolehdihan keuhkot teräskuntoon ennen sitä, kyynärsauvoihin tukeutuvan mielitiettynsä kanssa konserttiin saapuva yli kaksimetrinen mies tervehtii minua.
– Moro! Keuhkot on kunnossa, vastaan pitkäaikaiselle ystävälleni Jannelle. Nuorempana triathlonissa kilpaillut mies viittaa ultrajuoksutapahtumaan, jonne aiomme osallistua 12 hengen joukolla haastaaksemme itseämme ja toisiamme. Syvimmän kaamosajan alakuloa voi paeta myös viemällä kestävyyden testaamisen äärirajoille. – Tekään ette sitten liian aikaisin näköjään tänne ehtineet. Soitto alkaa näillä hetkillä, jatkan ja kiirehdin pariskunnan perässä kohti saliin vievää hämärää käytävää.
Astun sisään konserttisaliin juuri ennen kuin parrakas mutta täysin kalju kapellimestari tulee lavalle aplodien saattelemana. En saa miehen nimeä päähäni, vaikka kuinka pinnistelen. Muistan ainoastaan, että nimi on ruotsalaisperäinen - Johan Andersson tai jotain sinne päin. Vaikka kyseessä onkin nuorten kykyjen konsertti, häpeän järjestäjien puolesta, etteivät katsomon paikkaliput ole käytössä. Krapinpunaisella kankaalla päälllystetyt istuimet ovat muutamaa hajapaikkaa lukuunottamatta jo muiden katsojien valtaamia. Haluaisin istua salin keskivaiheilla, mutta vapaita paikkoja löytyy vain katsomon takaosasta. Istun lähimpänä portaita sijaitsevalle istuimelle, jonka kangaspäällyste on pahoin repeytynyt. Mietin, että kyseessä täytyy olla tuore vaurio, sillä konserttisalin kunnosta pidetään muutoin hyvää huolta. Vahingot korjataan yleensä pian.
Vieressäni istuvan keski-ikäisen rouvashenkilön pistäväntuoksuinen parfyymi ei ehdi kauaa häiritä minua, kun uppoudun sinfoniaorkesterin esitykseen. Salin akustiikka on jopa parantunut edellisestä kerrasta, jolloin seurasin täällä kutsuvieraana filharmonisen orkesterin kauden avauskonserttia. Lapsia on katsomossa tällä kertaa paljon eikä heidän keskittymisensä musiikkiin riitä kymmentä minuuttia pidempään. Lasten puheensorina tuottaa saliin ikävän taustahälinän ja aiheuttaa sen, etteivät musiikin kaikki vivahteet pääse oikeuksiinsa. Hyvä asiahan se silti on, että lapsikatsojat ovat löytäneet tiensä tapahtumaan. Niinpä yritän olla häiriintymättä heistä. Parfyymi tunkeutuu sittenkin nenääni, vaikka pystyin ensin jättämään hajun ilman huomiota. Sain kerran tässä samassa paikassa nuhtelut eräältä ulkomaalaiselta naiselta, kun olin laittanut konserttiin lähtiessäni hieman liikaa Jean Paul Gaultierin uutta miesten tuoksua. Se oli mielestäni hyvin mietoa verrattuna tällä hetkellä ilmassa leijailevan parfyymin määrään.
Oma kosketukseni musiikkiin ei ole yhtä intohimoista kuin ahkerimmilla taidemusiikin kuluttajilla. Savonlinnan oopperajuhlille kyllä osallistun vuosittain. Viime kerralla jouduimme vaimoni kanssa ikäväksemme tyytymään vain kahden yön mittaiseen kulttuurimatkaan Olavinlinnan upeissa puitteissa. Suosimamme hotellin suurin sviitti oli varattu muuhun käyttöön. Emme halunneet kuluttaa arvokkaita kesälomapäiviämme enempää majoittumalla keskivertojen oopperavieraiden tavoin. Hyvästelimme Etelä-Savon suunnittelemaamme aiemmin ja suuntasimme jatkamaan lomailua Pariisiin. Sitä seurannut pitkä viikonloppu The State Hermitage Museum Official Hotelissa Pietarin tunnelmallisessa kesässä tarjosi meille mieleenpainuvia elämyksiä. Edes Allegroon iskeneen sähkövian takia kahdeksan tunnin mittaiseksi venynyt paluumatka ei pystynyt pilaamaan lomaamme.
Konsertti on edennyt kuin huomaamatta puoliväliin asti ja edessä on tauko. Ihmiset rynnivät kohti vessoja ja tupakkapaikkaa välittämättä lainkaan siitä, että yleinen kaaos tekee tilanteesta vähemmän arvokkaan. Parhaansa tekeviä soittajia pitäisi mielestäni kunnioittaa enemmän. Salin tyhjennyttyä lähes kokonaan, en ehdi nousta ylös istuimeltani, kun kuulen tutun äänen takaani.
– Poikasi soittaa hyvin, muttei ole vielä läheskään valmis. Viulunsoittajien välillä on liian isot tasoerot. Aleksi ei pääse loistamaan, kun joutuu paikkailemaan muiden virheitä. Hän erottuu kuitenkin edukseen.
Tyylikkääseen violetinsävyiseen jakkupukuun ja uskoakseni Escadan huiviin sonnustautunut Heini ohittaa minut. Hän istuu viereiselle paikalle, josta itsensä parfyymiin hukuttanut rouva on juuri poistunut kahvion puolelle. Vieruskaverini viehättävyys kohoaa hetkessä vähintään tuhanteen potenssiin. Turkin lomamatkalta hankittu rusketus on säilynyt naisen kasvoilla niin hyvin, että sen pienoista häviämistä hädin tuskin huomaa. Tietämätön voisi luulla, että hän on saapunut konserttiin suoraan etelän lämmöstä. Heini toimii poikani Aleksin yksityisenä viulunsoitonopettajana. Poika on käynyt hänen opissaan viimeisen kahden vuoden ajan aina, kun se on ollut tarpeen.
Yhteisharjoitukset sinfoniaorkesterin kanssa vievät runsaasti aikaa ja toki kehittävätkin, mutta Heinin kaltaisen taitavan opettajan käsittelyssä Aleksin soittotaito kohenee jatkuvasti. Heiniltä löytyvät keinot pienimpienkin epäpuhtauksien korjaamiseen. Yksityisopettajan hankkiminen oli alun perin vaimoni eli Aleksin äidin idea. Hän tunsi Heinin yhteisten tuttavien kautta ja tiesi tämän päteväksi opettajaksi. Aleksin harmitus oli tänään suuri, kun hänen äitinsä ei päässyt työesteen vuoksi seuraamaan konserttia ja toteamaan omin silmin poikansa kehittymistä.
– Kiitos sinun, Aleksi on kehittynyt, mutta hänen pitäisi pystyä keskittymään tekemiseensä paremmin. Nuori herra vaikutti välillä ihan poissaolevalta. Mikä lie painaa mieltä, vastaan Heinille.
– Se on normaalia tuossa iässä, ettei suoriudu koko aikaa sataprosenttisesti. Kapellimestari voisi muutenkin miettiä soittajien istumajärjestystä tarkemmin, Heini sanoo. Katson häntä kysyvästi, ymmärtämättä, mitä hän tarkoittaa. – Vai etkö huomannut? Etuoikealla huilua soittava vaaleahiuksinen tyttö kerää liikaa poikasi huomiota. Täysin puhdas viulunsoitto vaatii täydellistä omistautumista. Tyttö on häiriötekijä, tosin ymmärrettävä sellainen.
Naurahdan kevyesti. Heinillä on tapana katsoa keskustelukumppaniaan aina suoraan silmiin. Niin hän tekee nytkin, vaikkei istukaan suoraan edessäni. Joku toinen mies voisi kokea tuijotuksen jopa pelottavana, mutta minua katse ennemminkin kiehtoo. Se tuo mieleeni muistoja. Kaikenlaisesta taiteesta pitävä nainen arvostaa laatua kuten minäkin ja ehdottaa, että käyttäisimme tauon lyhyeen kävelytuokioon konserttisalin toisen kerroksen museossa. Kahviossa on tarjolla vain teetä ja termoskahvia höystettynä pitopalvelun toimittamilla suklaakekseillä ja vadelmaleivoksilla. Sellainen tarjoilu ei innosta meistä kumpaakaan. Anniskeluravintola on tänään suljettu, joten tilaisuus nauttia lasilliset Taittinger Réserve -shampanjaa menee ikävä kyllä sivu suun.
Heinille Aleksin opettaminen on yksi monista sivutoimista. Varsinaista päätyötä naisella ei edes ole ellei sellaiseksi lasketa työskentelyä risteilyaluksella, mikä pitää hänet kyllä välillä kiireisenä. Lisäksi Heini tekee ainakin satunnaisia työvuoroja juhlapukuvuokraamossa sekä toimii promootiotyöntekijänä Marimekon piikkiin. Hän on kertonut, että haluaa olla monessa mukana, koska sellainen pitää elämän mielenkiintoisena. Saman työn tekeminen päivästä toiseen tuhoaa hänen mielestään kenet tahansa pidemmän päälle. Musiikkipedagogiksi opiskellessaan hän ei koskaan ajatellut, että tekisi opettajan töitä kokopäiväisesti. Tiedän Heinin opettavan Aleksin lisäksi ainakin yhtä lahjakasta viulistityttöä, jonka kanssa he harjoittelevat aina tytön kotikaupungissa Tallinnassa.
Hetkeä myöhemmin astelemme museon koboltinsinisten valojen kajossa ja ihastelemme lasivitriineihin upotettuja soittimia eri aikakausilta. Erityisesti barokin ajan kielisoittimiin erikoistunut museo ei näytä juuri kiinnostavan muita konserttivieraita. Lisäksemme ainoastaan kaksi ihmistä - elekielestä päätellen miespari - on valinnut tauko-ohjelmakseen museokierroksen rasvaisten viinereiden sijaan. Toinen miehistä tervehtii minua iloisesti. Kestää hetken ennen kuin tajuan, kuka kiharatukkainen mies on. Vaimoni ei olekaan kertonut, että hänen esimiehensä on avoimesti homoseksuaali. Ihmettelen, miten mies edes tunnisti minut. Emme ole nähneet kuin ohimennen muutaman kerran. Läsnäoloni ei näytä miehiä häiritsevän, vaan läheisyyden osoituksia jaellaan puolin ja toisin. Parempi silti näin; voisi käydä niinkin, että mies tulisi keskustelemaan kanssani ja utelemaan seuralaisestani.
Heini omaa todella kovanluokan tiedot museon soittimista, joten annan hänelle kaiken tilan kertoa niistä enemmän. En edes ylläty, että hän tietää, missä kaupungissa ja mistä puulajista satoja vuosia vanhan italialaisen viulun kaikukoppa on valmistettu. Kuin huipennukseksi tarinalleen, nainen kertoo vierailleensa Bolognassa rakennuksessa, jossa näitä viuluja on aikoinaan valmistettu. Sekin paikka toimii nykyään museona kulttuuriorientoituneille matkailijoille.
– Tiedätkö, täällä voisi viettää aikaa vaikka kuinka kauan. Tämä on yksi pienimpiä museoita, joita tiedän, mutta nähtävää on silti niin paljon, Heini tunnelmoi.
– Piilotettu aarreaitta. Tästä eivät monet konserteissa kävijät edes tiedä. Viettävät taukoaan ennemmin tuolla alhaalla ruuhkassa.
– Tämä halutaan tarkoituksella pitää pienemmän piirin paikkana. Kävijöitä ei ole kuin korkeintaan tuhat vuodessa. Laskepa huviksesi, paljonko se tekee päivää kohti, Heini valistaa. Museo on tietääkseni ollut tutkijoiden ja tohtorikoulutettavien käytössä aiemmin. Tästä on poikettu vain erikseen sovittaessa. Museon avaaminen kaikille halukkaille ei ole juurikaan lisännyt kävijämääriä.
– Palataanko takaisin saliin. Konsertti jatkuu kohta, ehdotan Heinille. – En halua palata tauolta viime hetkellä, koska meinasin jo alussa kertaalleen myöhästyä.
– Minun vieressäni parvella on tyhjä paikka. Voit tulla sinne istumaan, jos haluat, Heini vastaa ja hipaisee käsivarttani. Osasin odottaa hänen tarjoustaan yhteisestä konserttielämyksestä tauosta eteenpäin, joten hyväksyn ehdotuksen oitis. Heinin seura on milloin tahansa parempaa kuin kenenkään muun. Kävelemme kerrosten väliset graniittikivestä valmistetut portaat alas. Lasikaiteiden kiinnitys on monesta kohdasta heikentynyt ja kaiteet heiluvat uhkaavasti. Ymmärrän paremmin, miksi istuimen kangaskin oli jätetty korjaamatta. Budjettisyistä johtuen rakennuksen perushuoltotoimista joudutaan tinkimään. Se on sääli, sillä rakennus on iästään huolimatta edelleen varsin toimiva.
Ennen konsertin jatkumista ehdimme vielä keskustella hetken aikaa kirjallisuudesta. Heini kertoo lukeneensa lähes yhdeltä istumalta Vladimir Nabokovin Lumooja-teoksen. Sinnikkään etsimisen jälkeen löytynyt romaanin alkuperäiskielinen painos teki häneen vaikutuksen. En itse hirveästi pidä venäläisestä kirjallisuudesta. Pystyn kuitenkin ymmärtämään, miksi Heini tuntee sitä kohtaan niin suurta kiinnostusta. Hänen venäjänkielen taitonsa on peruja jo lapsuudesta. Naisen sukupuusta löytyy liettualainen haara; hänen äidin puoleinen isoisänsä puhui Liettuan sosialistisen neuvostotasavallan kansalaisena luonnollisesti myös venäjää. Keuhkokuumeen aiheuttamat komplikaatiot veivät hänestä voiton vuonna 1988 Heinin ollessa vasta 6-vuotias.
Kerron, että sain itse viimein luettua loppuun Umberto Econ Ruusun nimen. Tieto kuulostaa Heinin lukukokemusten rinnalla jotenkin lattealta, vaikka ehdottomasta klassikkoteoksesta puhutaankin. Ernest Hemingwayn romaanit ovat sentään Heinille sen verran tuntemattomampia, että pääsen kehuskelemaan niiden minulle tarjoamilla poikkeuksellisilla tuntemuksilla. En kehtaa valehdella hänelle, joten myönnän lukeneeni Hemingwayn romaaneja ainoastaan suomennoksina. Vaikka olenkin saavuttanut paljon, niin vieraat kielet eivät ole ikinä tarttuneet minuun kiitettävällä tavalla. Sen vuoksi luen kaikki kirjallisuuden klassikotkin mieluummin suomennettuina.
Nautin toisesta puoliajasta selvästi alkua enemmän enkä vähiten vaihtuneen paikkani ansiosta. Konsertti päättyy ja sali räjähtää aplodeihin. Olen pojastani syystäkin ylpeä. Heinin mielestä hänen soittonsa parani selvästi loppua kohti - poika keskittyi enemmän viuluunsa kuin vaaleahiuksiseen tyttöön. Siirrymme Heinin kanssa aulatiloihin ja jään odottamaan poikani saapumista. Toivon, että pääsisimme lähtemään nopeasti, koska lento kohti Japania odottaa vain joidenkin tuntien päässä. Työnantajani yhteistyökumppanin tarjoama premium-matka katsomaan Formula 1-kilpailua on reissu, jota olen odottanut pitkään. Olen saanut seurata paikan päällä suuria urheilutapahtumia kesäolympialaisten avajaisista aina jalkapallon MM-kisojen loppuotteluun. Autourheilun ystävänä Suzukan rata ylittäisi kaikki aiemmat kokemukset. En halua pilata matkan aloitusta liiallisella kiireellä.
Heini vaihtaa Aleksin kanssa muutaman sanan ja lähdemme sen jälkeen kohti parkkipaikkaa. Porschen tuulilasissa odottaa pysäköintivirhemaksu, jonka taittelen pikkutakkini taskuun. Maksan sen sitten, kun ehdin. Aleksin mentyä autoon sisälle, Heini jatkaa keskustelua kanssani vielä tovin:
– Emma lähtee puolentoista viikon päästä isänsä luokse viikonlopuksi. Tuletko käymään silloin?
– Tulen. Palaan Japanista ensi viikon puoliväliin mennessä. Lupasin vaimolleni, että menemme sitten sunnuntaina teatteriin, mutta lauantai onnistuu. Sopiiko jos tulen silloin?
– Sopii hyvin! Emma lähtee jo perjantai-iltana.
– Haluatko, että otetaan tälläkin kertaa hotelli? Jos valitsemme Kämpin, niin sviitti pitää varata hyvissä ajoin.
– Voisitko varata sen varmuuden vuoksi? Taloyhtiössämme on parhaillaan äänekkäitä remontintekijöitä, jotka eivät malta pitää edes lauantaisin taukoa. Saisimme olla hotellissa rauhassa, Heini kertoo. Remontista kuultuani olen vain vakuuttuneempi, että varaan joka tapauksessa käyttöömme sviitin. Toivottavasti Mannerheim-sviitti on vielä vapaana.
Emme halaa, sillä välttelemme hellyyden osoituksia julkisilla paikoilla. Niin vaikeaa kuin se välillä onkin. Salainen suhteemme on pysynyt hyvin piilossa ja on tarkoitus pysyä jatkossakin. Heini poistuu takaisin konserttisalin aulaan ja minä kapuan sisälle Porscheeni. Poikani touhuaa jo älypuhelimensa viihdykkeiden parissa, mutta saan hänestä irti joitain kommentteja liittyen äskeiseen konserttiin. Aleksi on varsin maltillinen arvioidessaan itsensä ja muiden onnistumista. Tiedän hänen silti olevan tyytyväinen. Musiikkipainotteiselle yläasteelle hakeutuminen vaikuttaa oikealta ratkaisulta; se yhdistettynä Heinin tarjoamaan yksityisopetukseen on paras mahdollinen yhdistelmä. Keskustelumme lopuksi Aleksi mainitsee rekisteröineensä, että istuin tauon jälkeen Heinin seurassa parvella. Poikani sanoo pitävänsä meitä hyvin yhteensopivana parina.
Kommentit
Lähetä kommentti